Paul

Erlend Loe: Supernaiivi

” Prof. Paul Davies

I am a young man and I don’t feel so good. I have a good friend and a bad friend, and I have a brother who is less sympathetic than me. I don’t have a girlfriend.
I used to be a student, but I quit. Most days I just sit in my brother’s apartment and think, and in the evenings I throw a ball against a wall and catch it when it comes back. And I have a toy that is a hammer and some plastic pegs that goes through a wooden plank, and I knock the pegs down and turn the plank around and knock them down again.
Sometimes I read a book that you have written. It is the one about time. I don’t like to think about the time that passes, and you seem to say that time doesn’t exist and that makes me glad, but I do not feel certain that I understand you perfectly well.
You also say that the universe will collapse one day.
You say so many frightening things.
I would love to have the feeling that everything has a meaning and that it will be o.k. in the end.
Right now I don’t have this feeling at all.
I would like to ask you twelve questions, and I will be immensely grateful if you answer.

Here are the questions:

1. Does time exist?

2. Does the size of the universe scare you?

3. Do you sometimes feel that everything you do is futile because the sun will be burnt out in five billion years?

4. Do you like to throw a ball against a wall and catch it again? Do you do it often? Would you do it more often if you had the time?

5. If Einstein was alive today, do you think he would be your friend?

6. How is it possible that the past, the present and the future all exist at the same time?

7. Do you sometimes wish you didn’t know all the things you know, and were free to run on a beach careless and ignorant of everything?

8. Do you think that the big bang was a coincidence?

9. I did not ask to be born. Neither did anyone else. The size and complexity of the universe makes me feel so small and free of responsibility. It only makes me feel that the only meaningful thing to do is to try and have a good time. Do you understand that feeling? Do you have it yourself?

10. Do you think that the human brain is capable of thinking an infinite number of thoughts?

11. Do you disapprove of television commercials that feature animated food, for instance biscuits that dance and jump into the cheese?

12. Do you sometimes stat to laugh because the numbers you are dealing with are so huge?

Thank you very much.”

Vuosien takaa

"Pelko.
Mitä se on? Mitä ihmiset pelkäävät?
Pelko väräjöi omasta itsestään, jokaisen omasta ruumiista ja mielestä.
Pelko syntyy pahasta, siitä että joku tai jokin loukkaa.

'Kun näit vesipisaran, kutsuit sitä mereksi.
Kun näit hiekanjyvän, sanoit sitä vuoreksi.
Leivän piti olla mustaa, oikeaa,
ja rakkauden paitsi ikuista,
niin syvää että siihen saattoi hukkua'
-T.Tabermann-

Kuinka häpeällisen välinpitämättömiä olemmekaan toisillemme. Miksi pelkäämme näyttää ajatuksemme, tunteemme, sielumme niille joille ne eniten haluaisimme näyttää?
Miksi unohdamme miten itkeä?
Seisomme yksin elämän ukonilmassa, sydämemme käsissämme ja katsomme kun ne vuotavat kuiviin silmiemme edessä.
Miksi unohdamme miten itkeä?

Veremme ja kyyneleemme yhdessä, ovat ikuisen elämän eliksiiriä. Sitä meidän on juotava ja maistettava, niin karvasta kuin se onkin, pysyäksemme elossa. Pysyäksemme tuntevina olentoina.
Säilyttääksemme sielumme."

VS: Vastamyrkky vihaan

Kari Kivelä: Kolumni, Iltalehti lauantai 27.9.2008, VS: Vastamyrkky vihaan

”Mitä meille tapahtui tällä järkyttävällä viikolla?
Vuosi takaperin, Jokelan ampumiskohtauksen jälkeen, torjuimme brittitoimittajan kuvauksen kansanluonteestamme tietämättömän ja sensaatiohakuisen suupaltin vuodatuksena. Nyt pohdimme kulttuurimme sulkeutuneisuutta, synkkyyttä, kovuutta itsekin.

Vuosikausia kansalaisten huolet väkivallasta olemme torjuneet tilastoin ja neuvoin pysytellä poissa tiettyyn aikaan tietyistä paikoista. Nyt toteamme monella suulla: olemme väkivaltainen maa. Me- ei Suomi, ei Pori, ei nuoret, ei netti. Vaan me.

Me pidimme kiivaasti kiinni suurista oikeuksistamme tietosuojaan kohtaamatta sitä tosiasiaa, että samalla jätämme suojelematta jotakin arvokkaampaa: ihmishenkiä. Enää me emme pidä.

Iltalehti on viikolla vastaanottanut, julkaissut ja jakanut suuren määrän kansalaisten tuntoja, mielipiteitä ja aloitteita. Ne luovat uskoa alttiudesta kohdata inhimillinen ja arkinen todellisuus uudella tavalla järkytyksen jäljiltä.

Puhuttelevia ovat olleet ne hukassa tai hädässä olleiden nuorten kertomukset siitä, miten he ovat päässeet eroon tuhoisista ajatuksistaan, sumeasta vihastaan ja tietoverkkoihin pesiytyneistä alakulttuureista, joissa eläviä yhdistää ihmiselämän hyytävä halveksunta.

Joku kiittää tästä tietokoneeseen tunkeutunutta äitiään, toinen sitä putkasta kotiin kuskannutta poliisia, joka antoi numeronsa, kolmas uuden koulun ystäviä, neljäs uutta rakkauttaan, viides veljeään.

Kukaan heistä, joiden elämänkokemus voi auttaa ymmärtämään edes hitusen sitä kierrettä, joka saattoi siivittää Pekka-Eric Auvisen tai Matti Saaren tuhon tietä, ei kiitä tai nosta esiin yhteiskuntaa. Ei rahaa. Ei järjestelmää.
He nostavat esiin toisen ihmisen, inhimillisen kohtaamisen matkalla muutokseen.

Me voimme ja meidän pitää kaivella epäkohtia ja muuttaa lakeja. Mutta me kaikki voimme myös edustaa joka päivä sitä lajityyppiä, jota ei ole mitään syytä vihata.”

Kaikella ei tarvitse olla tarkoitusta, hintaa

Tommy Tabermann & Jussi T. Koski: Kuinka olla

”Hyvä vaatii omat soturinsa
tullakseen todeksi, lihaksi ja vereksi.
Tai vedeksi, leiväksi, linnuksi, kukaksi.
Hyvällä on niin monet kasvot:
hyvä tekee pesänsä minne vaan.
Hyvän soturit eivät pidä meteliä itsestään,
kalisuttele aseitaan.
Hyvän soturit vain sattuvat paikalle
kun olet pulassa, kun murunenkin
murhetta lisää murentaisi selkärankasi.
Hyvän sotureilla on tarkka vainu.
Hyvän soturit eivät vaadi sinulta mitään maksuksi,
hyvä on ilmaista, eikä sellaista kauppaa ole,
josta hyvää voisi ostaa.
Hyvän soturit eivät sano:liity meihin.
He auttavat sinua, lähtevät hymy huulilla
jatkamaan matkaa.
Hyvän soturit luottavat siihen,
että eräänä päivänä et enää malta,
vaan lähdet heidän mukaansa
sinne missä hyvä syntyy.

Pääskynen pyrähtää räystään alle korsi nokassaan.
Molemmat ovat onnellisia,
pääsky korresta,
korsi siitä
että pääskynen antaa sille tarkoituksen.
Onni on tarkoitus,
ja sen hyväksymistä
että kaikella ei tarvitse olla tarkoitusta.”

Tavattaisiinko kuolenmanjälkeistä edeltävässä elämässä?

Tommy Tabermann & Jussi T. Koski: Kuinka olla

”Monet ihmiset hakevat lohtua oletuksesta, että kohtaamme meille rakkaat ja tärkeät ihmiset kuolemanjälkeisessä elämässä. Mutta entä jos ihmiset hakisivat rohkeutta tuntea ja sanoa päinvastaisesta ajatuksesta?

Ajatuksesta, että kohtaamme rakkaat ja tärkeät ihmisemme- ja muutkin mukavat ja meitä miellyttävät- vain kuolemaa edeltävässä elämässä.

Näinhän siinä kävisi. Maailmasta tulisi parempi paikka. Piirun verran siirtyisi ihmisen suuntaan. Ja se olisi tässä tapauksessa paljon se.

Ei tarvitsisi niin paljon tuonpuoleisesta unelmoida, jos tämänpuoleisessa olisimme enemmän ihmisiä toisillemme. Jos saisimme kauniin sanan sanotuksi, hyvän teon tehdyksi, anteeksiannon aikaiseksi.”

Kuinka olla?

Tommy Tabermann & Jussi T. Koski: Kuinka olla

” Ihmiselle on annettu järki ja tunne
jotta hän käyttäisi niitä molempia
rinnakkain, ristiin rastiin.
Vangitsematta niitä
omiin karsinoihinsa.
Kummankaan käytössä kulumista
pelkäämättä.

Sydän järkeilee tavalla
josta järki ei tiedä mitään.
Joskus vain järki voi avata
sydämen solmut.

Se, joka ei koskaan ole ontunut
ei tiedä mitään juoksemisesta.
Älä ole aina itsesi,
ole välillä joku muu.
Katsele sieltä itseäsi
ja hymyile armahtavasti:
myös repaleiset purjeet
ovat kauniita,
myös repaleiset purjeet
rakastavat tuulta.

Voit valita haluatko alistaa vai ylistää.
Valinta on sinun.
Jos alistat, alennat itsesi.
Jos ylistät,
asetat tikapuut taivaan reunaa vasten.

Rakastamisessa on vaikeinta ymmärtää
kuinka yksinkertaista rakkaus on.
Rakkaus ei tule eikä mene, se on aina läsnä.
Rakastaminen on sitä, että osaa nauttia
ja iloita jostakin.
Monet kulkevat murheen murtamina,
koska eivät tiedä rakastavansa.
Jokainen hengenveto on rakkauden tunnustus:
haluan olla olemassa.
Ne jotka eivät rakasta, eivät hengitä.
He hukkuvat, ja haluavat viedä jonkun mukanaan,
kostoksi rakkaudelle, kiskovat syvyyksiin.
Mutta rakkaus pitää huolen omistaan,
on tyhjyyttä väkevämpi, kiskoo kuiville.

Pelko on peto joka nakertaa,
syö, ahmii ihmistä.
Moni käyttää kaikki voimansa,
koko elämänsä ajan pelon häätämiseen.
Pelko ajaa nurkkaan näännyttää.
Pelko ei käskemällä katoa, lähde karkuun.
Pelko vaanii, kiertää, läähättää korvaan:
pelkää!
Mitä pelolle voi tehdä?
Pelon voi ottaa syliin, hyväillä, tuudittaa uneen.
Sitä pelko pelkää, syliin ottamista. ”

Aina matkalla jonnekin

Erlend Loe: Supernaiivi

” Ajattelen Ferdinan Finneä. Yhtä taiteilijaa. Hän on jo suhteellisen vanha mutta aina hävyttömän hyvännäköinen, lisäksi hän näyttää aina iloiselta maalaillessaan kuvia merestä ja kukkasista ja mistä nyt ikinä maalaileekin.
Joku kertoi minulle nähneensä Finnen haastattelun TV:stä. Siitä on jo useita vuosia. Häneltä kysyttiin, kuinka hän haluaisi kuvailla elämäänsä. Kuinka hän määrittelisi ikään kuin elämän ytimen, jos hän nyt pysähtyisi katselemaan menneisyyttään? Finne mietti tovin ja vastasi, että hän oli juuri vähän aikaa sitten alkanut huomata, että elämä oli jollain tapaa vähän niinkuin matka.

Toivottavasti se pitää paikkansa. Että asia on siis kerrottu minulle juuri niinkuin se tapahtui. Että Ferdinand Finne todellakin sanoi niin.
Se on uskomattoman hienosti sanottu.
Oletan, että Finne osaa lukea. Että hän tietää maailmasta yhtä ja toista. Mikäli näin on, se saattaa tarkoittaa, että asiat ovatkin vähemmän monimutkaisia kuin mitä minä luulen. Toivon, että minä pystyn vastaamaan samalla tavalla, jos joku pyytää minua tekemään yhteenvedon elämästäni joskus kuudenkymmenen vuoden kuluttua. Että voin miettiä hetken ja sanoa, että minun mielestäni elämää voi verrata matkaan. Ja kuvitella, että ajattelen sitä ensimmäistä kertaa. Että keksin sen ihan itse ja että todella tarkoitan sitä.

Toistaiseksi en kerta kaikkiaan pysty sanomaan mitään sellaista. Tiellä on liian monia hämmennystä aiheuttavia tekijöitä. Asioita, joita tiedän. Asioita, joita ajattelen. Ironiaa. Asioita, joita ajattelen, että minun pitäisi tehdä, ja paikkoja, jonne minun pitäisi mennä. Aina vain muualle.
Silloin tällöin minä kadehdin kultakaloja.
Niillä on varmaankin vain muutaman sekunnin mittainen muisti. Niiden on mahdotonta seurata minkäänlaista ajatusketjua. Ne kokevat kaiken ensimmäistä kertaa. Joka kerta. Niin kauan kuin ne eivät itse ole selvillä omasta vajaavaisuudestaan, niiden elämän täytyy olla yhtä loputonta auringonpaistetta. Pelkkää juhlaa. Intoa aamusta iltaan. Ja viellä yölläkin.”