AJATUSMALLEISTA

Luin erästä tenttiäni varten artikkelia, jossa kirjoitettiin seuraavalla tavalla:

” Logiikalla, tai oikeastaan ihmisen näkökulmalla asioista tarkoitetaan alitajuntaisia oletuksia, erttäin syvästi uskottuja ja usein täysin kyseenalaistamattomia uskomuksia. Nämä muodostavat ihmisen erilaisten asioiden järkeistämisen ja oikeuttamisen perustan hänen omassa mielessään. Erilaiset logiikat tai näkökannat ovat muutakin kuin mitä ihminen vain ajattelee tai tuntee. Ne ovat perustavanlaatuisia ja yhtenäisiä omien ajatusten organisointiperiaatteita, joita ihminen ei kyseenalaista.
Ajatusmallit, kuin linssit, joiden läpi ihminen katsoo omaa todellisuuttaan. Kuin linssit jotka kertovat meille mikä on oikeaa, kaunista, hyväksyttävää tai tavoiteltavaa.

Kun ihminen toimii jonkin logiikan perusteella, hän ottaa siihen liittyvät asiat, säännöt tai rajoitukset itsestäänselvyyksinä. Ongelmat kuin myös niiden vastaukset, nähdään oman logiikan kautta.

Voidaankin siis sanoa, että ihmiset eivät ajattele tai tunne AJATUKSIAAN tai TUNTEITAAN, he ajattelevat niiden kautta. Nämä ajatusmallit pysyvät itsepintaisesti meissä kunnes saapuu se päivä, jolloin ne paljastetaan meille, toisten ihmisten toimesta. Siihen asti ne pysyvät alitajunnoissamme, niitä ei nähdä eikä ymmärretä, ne ovat läpinäkyviä. Näin asiat vain ovat ja näin ne menevät. Tästä päästään muutosvastarinnan käsitteeseen. Päästään tilanteeseen, jolloin vastaamme tulee asioita jotka järkyttävät perusolemustamme ja käsitystämme todellisuudesta. Ihminen pelästyy, mikäli ei ymmärrä muutoksen pelon tulevan vain ja ainoastaan omista pinttyneistä ajatusmalleistaan. Hän itse aiheuttaa oman pelkonsa ja sitoo kätensä kun uskoo, ettei ole olemassa kuin vain yksi todellisuus, hänen oma todellisuutensa. Usein luovuutta kuvataankin ominaisuutena pystyä liikkumaan eri näkökantojen välillä. Jos joku tietty ajatusmalli tai toimintamalli osoittautuu toimivaksi eilen, se ei enää välttämättä ole sitä tänään. Mikäli näin käy, tulee ajatus- tai toimintamallia muuttaa.”

Artikkelia lukiessani aloin ajatella, mistä nuo linssit päähämme tulevat? Tulevatko ne itseltämme, taustoistamme, ympäröivästä yhteiskunnasta? Nykyäänhän esimerkiksi avioero prosentti on noin 50. Useiden ystävieni vanhemmat ovat eronneet, ja eräs asia mikä useiden niiden ”rikkinäisistä” perheistä tulleiden ystävieni asenteista paistaa läpi, on tietynlainen epäusko parisuhteiden kestävyyteen. Mielestäni on surullista lähteä esimerkiksi parisuhteeseen jo valmiiksi asenteella, että joskus tämä kuitenkin loppuu. Tuomitsevatko nämä ihmiset itse itsensä, joko taustojensa tai omiin päihinsä laittamilla linsseillä, jo etukäteen sydänsuruihin joita esimerkiksi avioero tuo tullessaan? Sitä edes tietämättään tai ymmärtämättään?
Toisaalta voi myös kysyä, uskovatko niin kutsutuista ”ehjistä” perheistä taustansa saaneet ihmiset naivisti kaikkien asioiden kestävän ikuisesti, ja jäävät onnettomiinkin ihmissuhteisiin vain siitä syystä, ”että ei niistä lähdetä”?

Itse en ymmärrä, miksi ihmiset lokeroivat omia ajatuksiaan, rajoittavat itseään? Miksei ihmissuhteisiin tai tulevaisuuteen yleensäkin voi lähteä ennenkaikkea AVOIMIN mielin? Ilman ennakkokäsityksiä, ja vain ajatella että: ”Tämä on minun elämäni. Se ei tule lähtökohtaisesti menemään joko täysin ilman vaikeuksia tai pelkkien vaikeuksien kautta. Teen parhaani elämäni eteen, ja katson mitä siitä seuraa.” Ymmärtävätköhän ihmiset, että heillä on vaihtoehtoja tässä elämässä? Robert Frostia lainatakseni: "Two roads diverged in a wood, and I - I took the one less travelled. And that has made all the difference."