Asioita jotka saivat minut innostumaan lapsena:
- Lossit
- Olipa kerran elämä-sarjat
- Puut joihin pystyi kiipeämään
- Pyöräily kovaa vauhtia mäkeä alas
- Kiskis-karkit
- Sissi-elokuvat
- Linnat
- Käpysota
- Köydenveto pikkusiskon kanssa (koska voitin aina)
- Majojen rakentaminen
- Pahvilaatikot
- Jääpuikot
- Naruhyppely
- Saippuakuplat
- Käsiseisontojen tekeminen vedessä
- Keinuminen ja sitten keinusta hyppääminen niin pitkälle kuin pystyin
- Kieleni laittaminen jäätyneeseen lamppupylvääseen talvella
(jäi muuten kiinni siihen joka kerta)
- Kaikki mahdolliset tarinat noidista ja muista taikaolennoista
- Intiaanit
- Babar-kirjat
- Mikko Mallikas-kirjat
- I’m a little teapot-laulu
- Olohuoneen pöydällä seisominen ja laulaminen
- Sohvan käsinojan käyttäminen liukumäkenä
- Mummin hienojen nuoruudenajan yöpaitojen kokeileminen
- Katsominen kun isä ajoi partaa
(hänellä oli siinä tietty rutiini, tiesin aina mitä hän tekee seuraavaksi)
- Tina Turnerin musiikki (erityisesti laulu Best)
- Kirkan musiikki (erityisesti laulu Sä surun pyyhit silmistäni pois)
Wednesday, August 27, 2008
Tuesday, August 5, 2008
Kun tietää olevansa kannettu ja rakastettu, uskaltaa seistä yksin
Tommy Hellsten: Elämän paradoksit
” RAKKAUDEN HAAVAT
Ihminen joka ei ole koskaan saanut rakkautta, ei voi tietää, ettei hän ole saanut rakkautta. Rakkaudettomuudesta on tullut hänelle normaalitila. Hän ei tiedä paremmasta, vaan kokee maailman sellaiseksi ettei siinä ole rakkautta. Ei hän sitä sen kummemmin ihmettele, se on hänelle luonnollista. Yhtä luonnollista kuin se, että hän selviytyy kehittämiensä strategioiden avulla.
Mutta kohdatessaan todellista rakkautta ihminen tunnistaa menneisyydessä kokemansa rakkaudettomuuden. Rakkaus muodostaa taustan, jota vasten rakkaudettomuus alkaa hahmottua. Ei voi tietää menettäneensä jotain hyvää, jos aina saa pahaa. Vasta saadessaan hyvää huomaa, että se, mitä on saanut, ei olekaan hyvää. Siksi rakkaus tekee kipeää sellaiselle, joka on joutunut elämään rakkaudettomuudessa. Tässä on syy siihen, miksi monet sisäisiä haavoja kantavat ihmiset torjuvat rakastavat ihmiset läheltään. Rakkauden mahdollisuus tekee niin kipeää, että on parempi hylätä rakastava ihminen.
Rakkaus herättää eloon ihmisessä olevan rakkaudettomuuden, sekä sen, minkä kohteeksi hän on joutunut että sen, mitä hän itse on levittänyt ympärilleen.
INHIMILLISYYS
Vahvuus ei herätä hellyyttä eikä myötätuntoa. Vahvuutta kunnioitetaan, pelätään ja kenties kadehditaan, mutta sitä ei rakasteta. Heikkoutta sen sijaan on helppo rakastaa. Jokainen tunnistaa toisen heikkoudessa oman heikkoutensa. Heikkous on niin inhimillistä. Heikkouden suunnassa on meidän jokaisen todellisin identiteettimme. Heikkous on ihmisen varjelluimpia salaisuuksia, koska se tekee haavoittuvaksi. Kun pääsemme näkemään toisen ihmisen heikkoutta, samastumme siihen. Tunnistamme toisen ihmisen inhimillisessä heikkoudessa oman inhimillisyytemme.
HAAVAMME LÄHENTÄVÄT MEITÄ TOISIIMME
Tosin on niitäkin, joissa toisen inhimillisyys herättää halveksuntaa. Nämä ovat ihmisiä, jotka eivät vielä ole valmiit kohtaamaan inhimillistä heikkouttaan. He pakenevat sitä ja pitävät yllä illuusiota omasta täydellisyydestään. He ovat ihmisiä joilla on sädekehä päänsä päällä, mutta he eivät näe että se pysyy siellä siksi, että sarvet pitävät sen paikoillaan. Muiden ihmisten heikkouden näkeminen on heille oikeastaan uhka. Se muistuttaa heitä heidän omasta heikkoudestaan. Nämä ihmiset eivät kykene suhtautuman myötätunnolla toisten heikkouteen, vaan he käyttävät sitä hyväkseen. Heitä on syytä varoa, sillä heissä ei vielä ole todellista kykyä läheisyyteen ja rehelliseen vuorovaikutukseen
YHTEYS
Huolet ja murheet täyttävät sellaisen ihmisen elämän, joka ei uskalla tai osaa jakaa ongelmiaan ja asioitaan muiden kanssa. Sen tähden puhuminen on niin tärkeää. Kun puhuu asioistaan jollekin, joka kuuntelee ja on oikeasti läsnä, tapahtuu jotain suurta. Ihmisen taakka pienenee. Hänen suhteellisuudentajunsa palautuu eikä hän enä näe tilannettaan niin synkkänä kuin ennen. Hän ei enää murskaudu ongelmiensa alle eikä tukehdu huoliinsa vaan katselee niitä asioina, joille voi tehdä jotain. Mitään ulkonaista muutosta ei välttämättä ole toisen kanssa puhuessa itse tilanteessa tapahtunut, mutta suhtautuminen siihen on muuttunut. Näin yhteys toiseen ihmiseen on poistanut pelon, vaikka se ei varsinaisesti ole asioita muuttanutkaan.
Yhteys luo turvaa. Mitä syvempään yhteyteen muiden kanssa ihminen uskaltautuu, sitä suuremmaksi hänen turvansa kasvaa. Mitä suuremmaksi ihmisen kokemus turvasta muodostuu, sitä pienemmäksi käy hänen ulkoinen turvallisuudentarpeensa. Ihminen alkaa sisäistä turvaa kokiessaan sietää elämässä olevaa turvattomuutta, sillä se ei enää herätä hänessä olevaa perusturvattomuutta. Sen tähden hän uskaltaa asettua alttiiksi vaaralliselle elämälle. Toisin sanoen hän alkaa elää luovasti. Kyky ottaa vastaan rakkautta johtaa siis luovuuteen ja auttaa oivaltamaan, ettei elämää tarvitse omavoimaisesti hallita.
Kun tietää olevansa kannettu ja rakastettu, uskaltaa seistä yksin.
” RAKKAUDEN HAAVAT
Ihminen joka ei ole koskaan saanut rakkautta, ei voi tietää, ettei hän ole saanut rakkautta. Rakkaudettomuudesta on tullut hänelle normaalitila. Hän ei tiedä paremmasta, vaan kokee maailman sellaiseksi ettei siinä ole rakkautta. Ei hän sitä sen kummemmin ihmettele, se on hänelle luonnollista. Yhtä luonnollista kuin se, että hän selviytyy kehittämiensä strategioiden avulla.
Mutta kohdatessaan todellista rakkautta ihminen tunnistaa menneisyydessä kokemansa rakkaudettomuuden. Rakkaus muodostaa taustan, jota vasten rakkaudettomuus alkaa hahmottua. Ei voi tietää menettäneensä jotain hyvää, jos aina saa pahaa. Vasta saadessaan hyvää huomaa, että se, mitä on saanut, ei olekaan hyvää. Siksi rakkaus tekee kipeää sellaiselle, joka on joutunut elämään rakkaudettomuudessa. Tässä on syy siihen, miksi monet sisäisiä haavoja kantavat ihmiset torjuvat rakastavat ihmiset läheltään. Rakkauden mahdollisuus tekee niin kipeää, että on parempi hylätä rakastava ihminen.
Rakkaus herättää eloon ihmisessä olevan rakkaudettomuuden, sekä sen, minkä kohteeksi hän on joutunut että sen, mitä hän itse on levittänyt ympärilleen.
INHIMILLISYYS
Vahvuus ei herätä hellyyttä eikä myötätuntoa. Vahvuutta kunnioitetaan, pelätään ja kenties kadehditaan, mutta sitä ei rakasteta. Heikkoutta sen sijaan on helppo rakastaa. Jokainen tunnistaa toisen heikkoudessa oman heikkoutensa. Heikkous on niin inhimillistä. Heikkouden suunnassa on meidän jokaisen todellisin identiteettimme. Heikkous on ihmisen varjelluimpia salaisuuksia, koska se tekee haavoittuvaksi. Kun pääsemme näkemään toisen ihmisen heikkoutta, samastumme siihen. Tunnistamme toisen ihmisen inhimillisessä heikkoudessa oman inhimillisyytemme.
HAAVAMME LÄHENTÄVÄT MEITÄ TOISIIMME
Tosin on niitäkin, joissa toisen inhimillisyys herättää halveksuntaa. Nämä ovat ihmisiä, jotka eivät vielä ole valmiit kohtaamaan inhimillistä heikkouttaan. He pakenevat sitä ja pitävät yllä illuusiota omasta täydellisyydestään. He ovat ihmisiä joilla on sädekehä päänsä päällä, mutta he eivät näe että se pysyy siellä siksi, että sarvet pitävät sen paikoillaan. Muiden ihmisten heikkouden näkeminen on heille oikeastaan uhka. Se muistuttaa heitä heidän omasta heikkoudestaan. Nämä ihmiset eivät kykene suhtautuman myötätunnolla toisten heikkouteen, vaan he käyttävät sitä hyväkseen. Heitä on syytä varoa, sillä heissä ei vielä ole todellista kykyä läheisyyteen ja rehelliseen vuorovaikutukseen
YHTEYS
Huolet ja murheet täyttävät sellaisen ihmisen elämän, joka ei uskalla tai osaa jakaa ongelmiaan ja asioitaan muiden kanssa. Sen tähden puhuminen on niin tärkeää. Kun puhuu asioistaan jollekin, joka kuuntelee ja on oikeasti läsnä, tapahtuu jotain suurta. Ihmisen taakka pienenee. Hänen suhteellisuudentajunsa palautuu eikä hän enä näe tilannettaan niin synkkänä kuin ennen. Hän ei enää murskaudu ongelmiensa alle eikä tukehdu huoliinsa vaan katselee niitä asioina, joille voi tehdä jotain. Mitään ulkonaista muutosta ei välttämättä ole toisen kanssa puhuessa itse tilanteessa tapahtunut, mutta suhtautuminen siihen on muuttunut. Näin yhteys toiseen ihmiseen on poistanut pelon, vaikka se ei varsinaisesti ole asioita muuttanutkaan.
Yhteys luo turvaa. Mitä syvempään yhteyteen muiden kanssa ihminen uskaltautuu, sitä suuremmaksi hänen turvansa kasvaa. Mitä suuremmaksi ihmisen kokemus turvasta muodostuu, sitä pienemmäksi käy hänen ulkoinen turvallisuudentarpeensa. Ihminen alkaa sisäistä turvaa kokiessaan sietää elämässä olevaa turvattomuutta, sillä se ei enää herätä hänessä olevaa perusturvattomuutta. Sen tähden hän uskaltaa asettua alttiiksi vaaralliselle elämälle. Toisin sanoen hän alkaa elää luovasti. Kyky ottaa vastaan rakkautta johtaa siis luovuuteen ja auttaa oivaltamaan, ettei elämää tarvitse omavoimaisesti hallita.
Kun tietää olevansa kannettu ja rakastettu, uskaltaa seistä yksin.
Monday, August 4, 2008
Valeminä
Tommy Hellsten: Elämän paradoksit
” Jos ihminen on jo varhaisessa lapsuudessaan joutunut kasvamaan rakkaudettomuudessa, hän on kehittänyt selviytymiskeinoja, joihin hän samastuu siinä määrin, että niistä tulee hänen valeminänsä. Hänen todellinen identiteettinsä jää hänelle vieraaksi ja hän samastuu valeminäänsä. Tämän valeidentiteetin hän kuljettaa mukanaan aikuisuuteen. Hän reagoi ihmisiin, tapahtumiin ja itseensä valeminänsä kautta. Hän siis elää elämää, joka on hänen menneisyytensä sitomaa.
NEGATIIVINEN INDIVIDUALISMI
Ihminen, joka ei ole saanut sitä rakkautta mitä hänen persoonansa tarvitsisi kehittyäkseen, jää vangiksi omaan sisimpäänsä. Hänen vankilansa muodostuu hänen tyydyttämättömistä tarpeistaan. Hän kulkee ympäriinsä täynnä lapsen tarpeita, joiden olisi pitänyt tyydyttyä rakkaudellisessa vuorovaikutuksessa vanhempien ja erityisesti äidin kanssa. Nämä lapsen tarpeet vääristävät hänen näkökenttäänsä. Hän näkee toiset ihmiset omien tyydyttämättä jääneiden tarpeidensa lävitse. On kuin ne muodostaisivat kalvon hänen ja muiden välille, kalvon joka estää näkemästä toisia sellaisina kuin he ovat. Hän näkee toisissa vain sen, mitä he voisivat hänelle antaa. Hän ajattelee aina asioita itsensä kannalta. Hänellä ei ole varaa antaa muille mitään, koska hän itse tarvitsee kaikkea. Hän ei koskaan vapaudu itsestään.
Tällainen negatiivinen individualismi näyttää muodostuvan lähes eräänlaiseksi psyykkiseksi kulkutaudiksi kulttuurissamme. Yhteisöllisyyden murentuessa mahdollisuus keskinäiseen vuorovaikutukseen vähenee. Kun vuorovaikutus vähenee, rakkaus vähenee. Mitä vähemmän ihmiset saavat rakkautta, sitä suurempi rakkauden vaje heissä on.
Rakkaudettomuudessa ei voi elää, siinä voi pelkästää selviytyä.
Mitä suurempi rakkauden vaje, sitä vähemmän on mitä antaa muille.
Siksi kaikki kulkevat ympäriinsä ja ”toteuttavat itseään” eli siis itse asiassa etsivät rakkautta.
POSITIIVINEN INDIVIDUALISMI
On olemassa myös positiivista individualismia. Sen edellytyksenä on rakkaus. Positiivinen individualismi syntyy, kun ihmisen syvimmät tarpeet tyydyttyvät, kun hän tulee nähdyksi ja kuulluksi omana itsenään, kun hän saa osakseen arvostusta ja huomiota, kun häntä pidetään tärkeänä ja hänen lähellään halutaan olla. Näin hän alkaa nähdä itsensä sellaisena kuin hänet on nähty. Hän arvostaa itseään, hän hyväksyy omat tunteensa eikä ohita omia tarpeitaan, hän asuu itsessään ja on syvällisellä tavalla tietoinen omasta identiteetistään. Hänellä on mitä antaa muille siksi, että on itsekin saanut niin paljon.
Sen tähden hän ei ajattele asioita vain omalta kannaltaan, vaan kykenee myös asettumaan toisten asemaan. Hänellä on yksinkertaisesti varaa siihen. Hän on malja joka vuotaa yli. Hänestä on tullut ihminen, joka kunnioittaa toista subjektina, tämän omana erillisenä itsenä. Negatiivisen individualismin vallassa oleva ihminen ei näe toista subjektina, vaan objektina. Positiivinen individualismi rakentuu yhteisöllisyyden ja keskinäisen riippuvuuden varaan, kun taas toinen rakentuu vain omien selviytymisstrategioiden varaan.
Toinen syntyy rakkaudessa, toinen syntyy kun rakkaudettomuudesta pitää selviytyä.”
” Jos ihminen on jo varhaisessa lapsuudessaan joutunut kasvamaan rakkaudettomuudessa, hän on kehittänyt selviytymiskeinoja, joihin hän samastuu siinä määrin, että niistä tulee hänen valeminänsä. Hänen todellinen identiteettinsä jää hänelle vieraaksi ja hän samastuu valeminäänsä. Tämän valeidentiteetin hän kuljettaa mukanaan aikuisuuteen. Hän reagoi ihmisiin, tapahtumiin ja itseensä valeminänsä kautta. Hän siis elää elämää, joka on hänen menneisyytensä sitomaa.
NEGATIIVINEN INDIVIDUALISMI
Ihminen, joka ei ole saanut sitä rakkautta mitä hänen persoonansa tarvitsisi kehittyäkseen, jää vangiksi omaan sisimpäänsä. Hänen vankilansa muodostuu hänen tyydyttämättömistä tarpeistaan. Hän kulkee ympäriinsä täynnä lapsen tarpeita, joiden olisi pitänyt tyydyttyä rakkaudellisessa vuorovaikutuksessa vanhempien ja erityisesti äidin kanssa. Nämä lapsen tarpeet vääristävät hänen näkökenttäänsä. Hän näkee toiset ihmiset omien tyydyttämättä jääneiden tarpeidensa lävitse. On kuin ne muodostaisivat kalvon hänen ja muiden välille, kalvon joka estää näkemästä toisia sellaisina kuin he ovat. Hän näkee toisissa vain sen, mitä he voisivat hänelle antaa. Hän ajattelee aina asioita itsensä kannalta. Hänellä ei ole varaa antaa muille mitään, koska hän itse tarvitsee kaikkea. Hän ei koskaan vapaudu itsestään.
Tällainen negatiivinen individualismi näyttää muodostuvan lähes eräänlaiseksi psyykkiseksi kulkutaudiksi kulttuurissamme. Yhteisöllisyyden murentuessa mahdollisuus keskinäiseen vuorovaikutukseen vähenee. Kun vuorovaikutus vähenee, rakkaus vähenee. Mitä vähemmän ihmiset saavat rakkautta, sitä suurempi rakkauden vaje heissä on.
Rakkaudettomuudessa ei voi elää, siinä voi pelkästää selviytyä.
Mitä suurempi rakkauden vaje, sitä vähemmän on mitä antaa muille.
Siksi kaikki kulkevat ympäriinsä ja ”toteuttavat itseään” eli siis itse asiassa etsivät rakkautta.
POSITIIVINEN INDIVIDUALISMI
On olemassa myös positiivista individualismia. Sen edellytyksenä on rakkaus. Positiivinen individualismi syntyy, kun ihmisen syvimmät tarpeet tyydyttyvät, kun hän tulee nähdyksi ja kuulluksi omana itsenään, kun hän saa osakseen arvostusta ja huomiota, kun häntä pidetään tärkeänä ja hänen lähellään halutaan olla. Näin hän alkaa nähdä itsensä sellaisena kuin hänet on nähty. Hän arvostaa itseään, hän hyväksyy omat tunteensa eikä ohita omia tarpeitaan, hän asuu itsessään ja on syvällisellä tavalla tietoinen omasta identiteetistään. Hänellä on mitä antaa muille siksi, että on itsekin saanut niin paljon.
Sen tähden hän ei ajattele asioita vain omalta kannaltaan, vaan kykenee myös asettumaan toisten asemaan. Hänellä on yksinkertaisesti varaa siihen. Hän on malja joka vuotaa yli. Hänestä on tullut ihminen, joka kunnioittaa toista subjektina, tämän omana erillisenä itsenä. Negatiivisen individualismin vallassa oleva ihminen ei näe toista subjektina, vaan objektina. Positiivinen individualismi rakentuu yhteisöllisyyden ja keskinäisen riippuvuuden varaan, kun taas toinen rakentuu vain omien selviytymisstrategioiden varaan.
Toinen syntyy rakkaudessa, toinen syntyy kun rakkaudettomuudesta pitää selviytyä.”
Sunday, August 3, 2008
Vain yhdessä voi olla yksin
Tommy Hellsten: Elämän paradoksit
" Vain ihminen, joka on ottanut vastuun itsestään ja alkanut saada omaa identiteettiään, voi olla syvällisessä vuorovaikutuksessa toisiin ilman että hän takertuu tai ripustautuu heihin. Mutta omaksi persoonaksi syntyy ja identiteetin saa vasta suostuessaan syvälliseen riippuvuuteen ja rakkaudelliseen vuorovaikutukseen toisten kanssa. Ihminen syntyy siksi, mikä hän syvimmiltään on, vasta sitten kun hän tajuaa riippuvuutensa toisista.
RAKKAUDEN TARVE
Ihminen on luotu elämään yhteydessä toisiin. Ihmisen syvin tarve on hänen rakkauden tarpeensa. Ihmisen on saatava kuulua johonkin ja liittyä johonkin. Ilman kuulumista johonkin hän on kuin kasvi vailla kasvualustaa. Jokainen ihminen tarvitsee emotionaalisen lähiyhteisön, sellaisen, jossa hän saa olla oma itsensä ja kasvaa omaksi itsekseen.
Yhteys on eristyneisyyden vastakohta, se on syvällistä vuorovaikutusta ja toisten päästämistä sinne missä on ihmisen kaikkein pyhin. Yhteys merkitsee ravituksi tulemista, henkisen ruoan saamista, mikä mahdollistaa kasvun ihmisenä. Ihmisen identiteetti muotoutuu rakkaudellisessa ja totuudellisessa vuorovaikutuksessa
Saamme sen mitä olemme toisilta ihmisiltä.
Vuorovaikutuksessa ihminen myös kasvaa omaan kokoonsa. Hän saa tervettä suhteellisuuden tajua, ymmärtämystä siitä mihin hän itse kykenee ja mihin hän tarvitsee muita. Eläessään yhteydessä toisiin ihminen saa suojan omavoimaisuutta vastaan. Omavoimainen ihminen ei ole sovussa oman heikkoutensa kanssa. Hän yrittää peittää sen teeskentelemällä aina vahvaa, sellaista joka ei koskaan tarvitse muita. Omavoimaisuus on vahvuutta, joka perustuu heikkouden kieltämiseen. Yhteys toisiin antaa suojan tätä vääristynyttä vahvuutta vastaan.
Yhteys on mahdollista vain siellä, missä vallitsee rakkaus. Ihminen on luotu elämään rakkaudessa, sillä ilman rakkautta ei ole elämää. Ilman rakkautta kukaan ei synny persoonaksi. Rakkaus on maailmankaikkeudessa ainoa paikka, jossa ihmisen persoona voi syntyä. Persoonaksi syntyminen merkitsee omaan ainutlaatuisuuteen astumista. Se on sisimpänsä näyttämistä ja avaamista paitsi muille myös itselleen. Se on siis haavoittuvuutta ja sen tähden mahdollista vain rakkaudessa.
Psyykkinen syntymä on yhtä dramaattista kuin fyysinenkin. Jokaisella on sisällään paljon sellaista, mikä ei ole saanut syntyä ja tulla todeksi. Tämä sisimmässä oleva syntymätön on tuntematonta ja siksi pelottavaa. Syntyessään omaksi itsekseen ihminen käy kohti tätä tuntematonta."
" Vain ihminen, joka on ottanut vastuun itsestään ja alkanut saada omaa identiteettiään, voi olla syvällisessä vuorovaikutuksessa toisiin ilman että hän takertuu tai ripustautuu heihin. Mutta omaksi persoonaksi syntyy ja identiteetin saa vasta suostuessaan syvälliseen riippuvuuteen ja rakkaudelliseen vuorovaikutukseen toisten kanssa. Ihminen syntyy siksi, mikä hän syvimmiltään on, vasta sitten kun hän tajuaa riippuvuutensa toisista.
RAKKAUDEN TARVE
Ihminen on luotu elämään yhteydessä toisiin. Ihmisen syvin tarve on hänen rakkauden tarpeensa. Ihmisen on saatava kuulua johonkin ja liittyä johonkin. Ilman kuulumista johonkin hän on kuin kasvi vailla kasvualustaa. Jokainen ihminen tarvitsee emotionaalisen lähiyhteisön, sellaisen, jossa hän saa olla oma itsensä ja kasvaa omaksi itsekseen.
Yhteys on eristyneisyyden vastakohta, se on syvällistä vuorovaikutusta ja toisten päästämistä sinne missä on ihmisen kaikkein pyhin. Yhteys merkitsee ravituksi tulemista, henkisen ruoan saamista, mikä mahdollistaa kasvun ihmisenä. Ihmisen identiteetti muotoutuu rakkaudellisessa ja totuudellisessa vuorovaikutuksessa
Saamme sen mitä olemme toisilta ihmisiltä.
Vuorovaikutuksessa ihminen myös kasvaa omaan kokoonsa. Hän saa tervettä suhteellisuuden tajua, ymmärtämystä siitä mihin hän itse kykenee ja mihin hän tarvitsee muita. Eläessään yhteydessä toisiin ihminen saa suojan omavoimaisuutta vastaan. Omavoimainen ihminen ei ole sovussa oman heikkoutensa kanssa. Hän yrittää peittää sen teeskentelemällä aina vahvaa, sellaista joka ei koskaan tarvitse muita. Omavoimaisuus on vahvuutta, joka perustuu heikkouden kieltämiseen. Yhteys toisiin antaa suojan tätä vääristynyttä vahvuutta vastaan.
Yhteys on mahdollista vain siellä, missä vallitsee rakkaus. Ihminen on luotu elämään rakkaudessa, sillä ilman rakkautta ei ole elämää. Ilman rakkautta kukaan ei synny persoonaksi. Rakkaus on maailmankaikkeudessa ainoa paikka, jossa ihmisen persoona voi syntyä. Persoonaksi syntyminen merkitsee omaan ainutlaatuisuuteen astumista. Se on sisimpänsä näyttämistä ja avaamista paitsi muille myös itselleen. Se on siis haavoittuvuutta ja sen tähden mahdollista vain rakkaudessa.
Psyykkinen syntymä on yhtä dramaattista kuin fyysinenkin. Jokaisella on sisällään paljon sellaista, mikä ei ole saanut syntyä ja tulla todeksi. Tämä sisimmässä oleva syntymätön on tuntematonta ja siksi pelottavaa. Syntyessään omaksi itsekseen ihminen käy kohti tätä tuntematonta."
Subscribe to:
Posts (Atom)