Valeminä

Tommy Hellsten: Elämän paradoksit

” Jos ihminen on jo varhaisessa lapsuudessaan joutunut kasvamaan rakkaudettomuudessa, hän on kehittänyt selviytymiskeinoja, joihin hän samastuu siinä määrin, että niistä tulee hänen valeminänsä. Hänen todellinen identiteettinsä jää hänelle vieraaksi ja hän samastuu valeminäänsä. Tämän valeidentiteetin hän kuljettaa mukanaan aikuisuuteen. Hän reagoi ihmisiin, tapahtumiin ja itseensä valeminänsä kautta. Hän siis elää elämää, joka on hänen menneisyytensä sitomaa.

NEGATIIVINEN INDIVIDUALISMI

Ihminen, joka ei ole saanut sitä rakkautta mitä hänen persoonansa tarvitsisi kehittyäkseen, jää vangiksi omaan sisimpäänsä. Hänen vankilansa muodostuu hänen tyydyttämättömistä tarpeistaan. Hän kulkee ympäriinsä täynnä lapsen tarpeita, joiden olisi pitänyt tyydyttyä rakkaudellisessa vuorovaikutuksessa vanhempien ja erityisesti äidin kanssa. Nämä lapsen tarpeet vääristävät hänen näkökenttäänsä. Hän näkee toiset ihmiset omien tyydyttämättä jääneiden tarpeidensa lävitse. On kuin ne muodostaisivat kalvon hänen ja muiden välille, kalvon joka estää näkemästä toisia sellaisina kuin he ovat. Hän näkee toisissa vain sen, mitä he voisivat hänelle antaa. Hän ajattelee aina asioita itsensä kannalta. Hänellä ei ole varaa antaa muille mitään, koska hän itse tarvitsee kaikkea. Hän ei koskaan vapaudu itsestään.
Tällainen negatiivinen individualismi näyttää muodostuvan lähes eräänlaiseksi psyykkiseksi kulkutaudiksi kulttuurissamme. Yhteisöllisyyden murentuessa mahdollisuus keskinäiseen vuorovaikutukseen vähenee. Kun vuorovaikutus vähenee, rakkaus vähenee. Mitä vähemmän ihmiset saavat rakkautta, sitä suurempi rakkauden vaje heissä on.

Rakkaudettomuudessa ei voi elää, siinä voi pelkästää selviytyä.

Mitä suurempi rakkauden vaje, sitä vähemmän on mitä antaa muille.

Siksi kaikki kulkevat ympäriinsä ja ”toteuttavat itseään” eli siis itse asiassa etsivät rakkautta.

POSITIIVINEN INDIVIDUALISMI

On olemassa myös positiivista individualismia. Sen edellytyksenä on rakkaus. Positiivinen individualismi syntyy, kun ihmisen syvimmät tarpeet tyydyttyvät, kun hän tulee nähdyksi ja kuulluksi omana itsenään, kun hän saa osakseen arvostusta ja huomiota, kun häntä pidetään tärkeänä ja hänen lähellään halutaan olla. Näin hän alkaa nähdä itsensä sellaisena kuin hänet on nähty. Hän arvostaa itseään, hän hyväksyy omat tunteensa eikä ohita omia tarpeitaan, hän asuu itsessään ja on syvällisellä tavalla tietoinen omasta identiteetistään. Hänellä on mitä antaa muille siksi, että on itsekin saanut niin paljon.
Sen tähden hän ei ajattele asioita vain omalta kannaltaan, vaan kykenee myös asettumaan toisten asemaan. Hänellä on yksinkertaisesti varaa siihen. Hän on malja joka vuotaa yli. Hänestä on tullut ihminen, joka kunnioittaa toista subjektina, tämän omana erillisenä itsenä. Negatiivisen individualismin vallassa oleva ihminen ei näe toista subjektina, vaan objektina. Positiivinen individualismi rakentuu yhteisöllisyyden ja keskinäisen riippuvuuden varaan, kun taas toinen rakentuu vain omien selviytymisstrategioiden varaan.

Toinen syntyy rakkaudessa, toinen syntyy kun rakkaudettomuudesta pitää selviytyä.”