Kyliste 5/2008: Saako tästä edes puhua?
” Sataa, tuulee ja on pimeää kuin säkissä. Ärsyttää, ahdistaa, masentaa. Mitään ei saa tehdyksi, vaan enpä edes halua. Syysmasennusta? Todellakin, ja täydestä sydämestä!
Lähempänä aurinkoista päiväntasaajaa asuvat tuttavani jaksavat ihmetellä suomalaisen musiikin synkkyyttä. Niin on kuulemma tummaa ja melankolista. Yritän selittää, vaan kun vastalahjaksi tarjotaan ylitsevuotavan iloista latino-poppia, joka soi, ja soi, ja soi, kun ihmiset hymyilevät ja tanssivat päivästä toiseen ruusuisen onnellisina, en vain kestä sitä ilmiselvää kusetusta: väärässä ovat! Johan jokamiehen tunneohjelma Idolsissa vieraillut Jippukin tulisi ja haukkuisi pystyyn jok’ikisen, joka ihan aikuisten oikeasti tunnustaisi olevansa elämässään sillai ihan vain onnellinen. Eihän semmoista täällä tapahdu, ranteet auki vain, koko ajan vain vituttaa, tuolit viedään ympäriltä, hakataan vaimoja ja lapsia, hetken kestää elämä ja sekin synkkä ja ikävä...Kyllä täällä tiedetään, millainen bitch se elämä oikeasti on ja kummoisissa fiiliksissä sitä sitten ollaan, kun kuollaan.
Olen siis tavallinen suomalainen. Elän tässä kaamoksen karussa maassa. Niinpä minulla on kerran vuodessa enemmän kuin oikeus olla väsynyt ja apattinen. Jos haluan kuunnella ranteet auki-musiikkia kynttilänvalossa päivät pitkät, tuntea alakuloa ja inhota itseäni, minulla pitää olla siihen täysi oikeus ilman, että joku patistaa mielenterveystutkimuksiin YTHS:lle. Sanovat kansanterveyden sosiaalitantat mitä tahansa, saan juoda terästettyä glögiä litrakaupalla jo marraskuussa, tuijottaa epäeettisen viihteellistä sosiaalipornoa kotisohvalta ja välttää ylimääräistä liikuntaa räntäsateessa kaikin voimin. On turha ostaa mitä-lie-herää-luonnolliseen-valoon-turhakkeita muka piristämään päivää, en luoja soikoon herää ”luonnollisesti” kirkastuvaan valoon kesäaikanakaan. Sitä paitsi pitäisi vielä säästää sähköäkin. Kun siis kaiken kukkuraksi elän pimeässä sekä kylmänhuuruisessa kämpässä EU:n ja Suomen valtion ilmastotalkoiden iloksi, saan aivan yhtä lailla tunnustaa esi-isien verenperinnön ja olla stereotyyppisesti aivan niin sulkeutunut kuin vain jaksan ja haluan, vaikka koko marras-joulukuun!
Ja kun lumi ehkä tuo valoa pimeyteen (tai aurinko paistaa joskus seuraavan vuoden huhtikuussa) herään mielelläni eloon talvihorroksesta, tunnen uutta intoa ja lähennyn eurooppalaista EU-standardia ihmiselon ihanuudesta.
Tänään minulla on oikeus olla oma itseni.”
Wednesday, December 17, 2008
Friday, December 5, 2008
Mikä on oikeasti tärkeää?
Erlend Loe: Supernaiivi
" Tänään kuljeskelemme hiukan itseksemme.
Veljeni puuhaa omiaan ja minä omiani. Tapaamme kyllä myöhemmin, mutta meillä molemmilla oli sellainen tunne, että meidän olisi hyvä olla vähän aikaa omissa oloissamme.
Istahdan penkille katselemaan ihmisiä. Minulle tekee hyvää nähdä, että on olemassa niin paljon ihmisiä, jotka eivät ole minä. Että on olemassa niin paljon muita. Tunnen hellyyttä heitä kohtaan. Useimmat heistä tekevät parhaansa. Minäkin teen parhaani.
Näen monia, joilla ei mene kovinkaan hyvin.
Köyhiä ja surullisia ihmisiä.
Meidän pitäisi olla kiltimpiä toisillemme. Eikä ainoastaan Amerikassa. Kaikkien maailman ihmisten pitäisi olla kiltimpiä toisilleen.
Nyt nousen seisomaan ja alan jutella ohi kulkevien ihmisten kanssa.
Monet eivät ole huomaavinaankaan minua, mutta jotkut juttelevat takaisin.
Minä kysyn, millä asioilla on heille merkitystä.
Jotkut vastaavat love.
Jotkut vastaavat friends.
Jotkut vastaavat my family.
Yksi vastaa music.
Yksi vastaa cars.
Yksi vastaa money, mutta huomaan hänen olevan sellainen ironinen typerys.
Yksi vastaa girls.
Yksi vastaa boys.
Useat vastaavat friends and family.
Jotkut vastaavat etteivät tiedä.
Kysyn myös, uskovatko he, että kaikki muuttuu lopulta hyväksi.
Useat vain pudistelevat päätään kysymykselleni, mutta niistä, jotka vastaavat, puolet sanovat yes ja puolet no.
Mietin mahtavatko heidän vastaulsensa edustaa koko kansan mielipiteitä."
" Tänään kuljeskelemme hiukan itseksemme.
Veljeni puuhaa omiaan ja minä omiani. Tapaamme kyllä myöhemmin, mutta meillä molemmilla oli sellainen tunne, että meidän olisi hyvä olla vähän aikaa omissa oloissamme.
Istahdan penkille katselemaan ihmisiä. Minulle tekee hyvää nähdä, että on olemassa niin paljon ihmisiä, jotka eivät ole minä. Että on olemassa niin paljon muita. Tunnen hellyyttä heitä kohtaan. Useimmat heistä tekevät parhaansa. Minäkin teen parhaani.
Näen monia, joilla ei mene kovinkaan hyvin.
Köyhiä ja surullisia ihmisiä.
Meidän pitäisi olla kiltimpiä toisillemme. Eikä ainoastaan Amerikassa. Kaikkien maailman ihmisten pitäisi olla kiltimpiä toisilleen.
Nyt nousen seisomaan ja alan jutella ohi kulkevien ihmisten kanssa.
Monet eivät ole huomaavinaankaan minua, mutta jotkut juttelevat takaisin.
Minä kysyn, millä asioilla on heille merkitystä.
Jotkut vastaavat love.
Jotkut vastaavat friends.
Jotkut vastaavat my family.
Yksi vastaa music.
Yksi vastaa cars.
Yksi vastaa money, mutta huomaan hänen olevan sellainen ironinen typerys.
Yksi vastaa girls.
Yksi vastaa boys.
Useat vastaavat friends and family.
Jotkut vastaavat etteivät tiedä.
Kysyn myös, uskovatko he, että kaikki muuttuu lopulta hyväksi.
Useat vain pudistelevat päätään kysymykselleni, mutta niistä, jotka vastaavat, puolet sanovat yes ja puolet no.
Mietin mahtavatko heidän vastaulsensa edustaa koko kansan mielipiteitä."
Friday, November 21, 2008
Oh, to be an ordinary pencil...
Paulo Coelho: The Story of the Pencil
" A boy was watching his grandmother write a letter. At one point, he asked:
'Are you writing a story about what we've done? Is it a story about me?'
His grandmother stopped writing her letter and said to her grandson:
'I am writing about you, actually, but more important than the words is the pencil I'm using. I hope you will be like this pencil when you grow up.'
Intrigued, the boy looked at the pencil. It didn't seem very special.
'But it's just like any other pencil I've ever seen!'
'That depends on how you look at things. It has five qualities which, if you manage to hang on to them, will make you a person who is always at peace with the world.
'First quality: you are capable of great things, but you must never forget that there is a hand guiding your steps - this is your inner self!! You are the only one who has control! - This can be your religion if need be i.e. God/Buddha etc.'
'Second quality: now and then, I have to stop writing and use a sharpener. That makes the pencil suffer a little, but afterwards, he's much sharper. So you, too, must learn to bear certain pains and sorrows, because they will make you a better person.
'Third quality: the pencil always allows us to use an eraser to rub out any mistakes. This means that correcting something we did is not necessarily a bad thing; it helps to keep us on the road to justice.
'Fourth quality: what really matters in a pencil is not its wooden exterior, but the graphite inside. so always pay attention to what is happening inside you.
'Finally, the pencil's fifth quality: it always leaves a mark. In just the same way, you should know that everything you do in life will leave a mark, so try to be conscious of that and in your every day action."
" A boy was watching his grandmother write a letter. At one point, he asked:
'Are you writing a story about what we've done? Is it a story about me?'
His grandmother stopped writing her letter and said to her grandson:
'I am writing about you, actually, but more important than the words is the pencil I'm using. I hope you will be like this pencil when you grow up.'
Intrigued, the boy looked at the pencil. It didn't seem very special.
'But it's just like any other pencil I've ever seen!'
'That depends on how you look at things. It has five qualities which, if you manage to hang on to them, will make you a person who is always at peace with the world.
'First quality: you are capable of great things, but you must never forget that there is a hand guiding your steps - this is your inner self!! You are the only one who has control! - This can be your religion if need be i.e. God/Buddha etc.'
'Second quality: now and then, I have to stop writing and use a sharpener. That makes the pencil suffer a little, but afterwards, he's much sharper. So you, too, must learn to bear certain pains and sorrows, because they will make you a better person.
'Third quality: the pencil always allows us to use an eraser to rub out any mistakes. This means that correcting something we did is not necessarily a bad thing; it helps to keep us on the road to justice.
'Fourth quality: what really matters in a pencil is not its wooden exterior, but the graphite inside. so always pay attention to what is happening inside you.
'Finally, the pencil's fifth quality: it always leaves a mark. In just the same way, you should know that everything you do in life will leave a mark, so try to be conscious of that and in your every day action."
Wednesday, October 22, 2008
Iloitse siitä että sinulla on uusi puku
Axel Fredenholm: Näin olen kuullut
” Tarkkaile sekä iloa että surua ulkopuolisen tyyneydellä. Ei ilo eikä suru ole ikuisesti kestävää. On olemassa iloa, jota ravitsevat ajattelemattomuus ja pyyteen tyydyttäminen, mutta ei tällainen vaan sisäinen ilo johtaa voittoon. Upanishadeista voin monesta kohtaa lukea ilosta, joka on perustavaa todellisuutta. Ilosta on kaikki saanut alkunsa ja iloon kaikki palaa takaisin. Viisas opettaja rukoilee: ’ Herra tee minut iloiseksi, niin että voin voittaa maailman.’
Varo raskasmielisyyttä. Se on kuin ylösalaisin käännetty ruukku, jolla ilon loisto on tukahdutettu. Jos synkkämielisyys kolkuttaa ovellesi, niin laita vielä yksi salpa lisää. Synkkämielisyys naamioituu mielellään jumalanpelkoon. Mutta se on viisauden vihollinen ja saa oljenkorren tuntumaan kattohirren painoiselta. Ei kukaan voi saavuttaa tyyneyttä itkemällä.
Välistä kuulee epäonnistuneiden ihmisten sanovan: ’ Olen sellainen millaiseksi Jumala on minut luonut.’ Epäonnistuneeseen elämään ei ole pätevää syytä. Jokainen meistä on saanut joko suuren tai pienen pääoman, jota hänen tulee hoitaa ja josta hänen on tehtävä tiliä. Hän voi kaivaa sen maahan, mutta vastuuta hän ei voi sinne kätkeä. Jokaisen velvollisuus on tehdä parhaansa.
Torju kaikki vastemielisyys, minkä tämänhetkisissä olosuhteissasi koet. Jos voisit kaikessa tapahtuvassa nähdä sen, mitä mieluiten toivot, antaisi se voimaa ja sopusointua sekä ruumiillesi että sielullesi. Viisas voi kaikessa huolehtimisessaan uppoutua ihmeelliseen rauhaan.
On paljon mikä täytyy unohtaa. Muistaminen on suurta, mutta arvokkaampaa on unohtaa se mikä pitääkin. Unohda menneisyydessäsi tekemiesi hullutusten muistot. Kaivaessasi hautaa unohduksen multaan, tee siitä niin syvä, ettei se mikä sinne kätketään, sopimattomissa tilanteissa pistä esiin päätään ja virnistä sinulle.
Unohtaminen on vaikea taito, mutta sen voi ja se täytyy oppia. Jos olet muusikko, niin silloin kun aloitit soittamisen, tuli usein vääriä säveliä. Mutta nyt soitat puhtaasti ja oikein. Minne ovat epäpuhtaat sävelet kadonneet? Olet jollakin tavoin irtaantunut niistä – unohtanut ne. No niin, menettele menneisyyden kokemusten kanssa samoin kuten suhtaudut vanhoihin vaatteisiin – heitä ne pois, unohda ne ja iloitse siitä, että sinulla on uusi puku.
Älä katso taaksesi. Katso eteenpäin ja kulje ilman pelkoa kohti tulevaisuutta.
” Tarkkaile sekä iloa että surua ulkopuolisen tyyneydellä. Ei ilo eikä suru ole ikuisesti kestävää. On olemassa iloa, jota ravitsevat ajattelemattomuus ja pyyteen tyydyttäminen, mutta ei tällainen vaan sisäinen ilo johtaa voittoon. Upanishadeista voin monesta kohtaa lukea ilosta, joka on perustavaa todellisuutta. Ilosta on kaikki saanut alkunsa ja iloon kaikki palaa takaisin. Viisas opettaja rukoilee: ’ Herra tee minut iloiseksi, niin että voin voittaa maailman.’
Varo raskasmielisyyttä. Se on kuin ylösalaisin käännetty ruukku, jolla ilon loisto on tukahdutettu. Jos synkkämielisyys kolkuttaa ovellesi, niin laita vielä yksi salpa lisää. Synkkämielisyys naamioituu mielellään jumalanpelkoon. Mutta se on viisauden vihollinen ja saa oljenkorren tuntumaan kattohirren painoiselta. Ei kukaan voi saavuttaa tyyneyttä itkemällä.
Välistä kuulee epäonnistuneiden ihmisten sanovan: ’ Olen sellainen millaiseksi Jumala on minut luonut.’ Epäonnistuneeseen elämään ei ole pätevää syytä. Jokainen meistä on saanut joko suuren tai pienen pääoman, jota hänen tulee hoitaa ja josta hänen on tehtävä tiliä. Hän voi kaivaa sen maahan, mutta vastuuta hän ei voi sinne kätkeä. Jokaisen velvollisuus on tehdä parhaansa.
Torju kaikki vastemielisyys, minkä tämänhetkisissä olosuhteissasi koet. Jos voisit kaikessa tapahtuvassa nähdä sen, mitä mieluiten toivot, antaisi se voimaa ja sopusointua sekä ruumiillesi että sielullesi. Viisas voi kaikessa huolehtimisessaan uppoutua ihmeelliseen rauhaan.
On paljon mikä täytyy unohtaa. Muistaminen on suurta, mutta arvokkaampaa on unohtaa se mikä pitääkin. Unohda menneisyydessäsi tekemiesi hullutusten muistot. Kaivaessasi hautaa unohduksen multaan, tee siitä niin syvä, ettei se mikä sinne kätketään, sopimattomissa tilanteissa pistä esiin päätään ja virnistä sinulle.
Unohtaminen on vaikea taito, mutta sen voi ja se täytyy oppia. Jos olet muusikko, niin silloin kun aloitit soittamisen, tuli usein vääriä säveliä. Mutta nyt soitat puhtaasti ja oikein. Minne ovat epäpuhtaat sävelet kadonneet? Olet jollakin tavoin irtaantunut niistä – unohtanut ne. No niin, menettele menneisyyden kokemusten kanssa samoin kuten suhtaudut vanhoihin vaatteisiin – heitä ne pois, unohda ne ja iloitse siitä, että sinulla on uusi puku.
Älä katso taaksesi. Katso eteenpäin ja kulje ilman pelkoa kohti tulevaisuutta.
Tuesday, October 14, 2008
Paul
Erlend Loe: Supernaiivi
” Prof. Paul Davies
I am a young man and I don’t feel so good. I have a good friend and a bad friend, and I have a brother who is less sympathetic than me. I don’t have a girlfriend.
I used to be a student, but I quit. Most days I just sit in my brother’s apartment and think, and in the evenings I throw a ball against a wall and catch it when it comes back. And I have a toy that is a hammer and some plastic pegs that goes through a wooden plank, and I knock the pegs down and turn the plank around and knock them down again.
Sometimes I read a book that you have written. It is the one about time. I don’t like to think about the time that passes, and you seem to say that time doesn’t exist and that makes me glad, but I do not feel certain that I understand you perfectly well.
You also say that the universe will collapse one day.
You say so many frightening things.
I would love to have the feeling that everything has a meaning and that it will be o.k. in the end.
Right now I don’t have this feeling at all.
I would like to ask you twelve questions, and I will be immensely grateful if you answer.
Here are the questions:
1. Does time exist?
2. Does the size of the universe scare you?
3. Do you sometimes feel that everything you do is futile because the sun will be burnt out in five billion years?
4. Do you like to throw a ball against a wall and catch it again? Do you do it often? Would you do it more often if you had the time?
5. If Einstein was alive today, do you think he would be your friend?
6. How is it possible that the past, the present and the future all exist at the same time?
7. Do you sometimes wish you didn’t know all the things you know, and were free to run on a beach careless and ignorant of everything?
8. Do you think that the big bang was a coincidence?
9. I did not ask to be born. Neither did anyone else. The size and complexity of the universe makes me feel so small and free of responsibility. It only makes me feel that the only meaningful thing to do is to try and have a good time. Do you understand that feeling? Do you have it yourself?
10. Do you think that the human brain is capable of thinking an infinite number of thoughts?
11. Do you disapprove of television commercials that feature animated food, for instance biscuits that dance and jump into the cheese?
12. Do you sometimes stat to laugh because the numbers you are dealing with are so huge?
Thank you very much.”
” Prof. Paul Davies
I am a young man and I don’t feel so good. I have a good friend and a bad friend, and I have a brother who is less sympathetic than me. I don’t have a girlfriend.
I used to be a student, but I quit. Most days I just sit in my brother’s apartment and think, and in the evenings I throw a ball against a wall and catch it when it comes back. And I have a toy that is a hammer and some plastic pegs that goes through a wooden plank, and I knock the pegs down and turn the plank around and knock them down again.
Sometimes I read a book that you have written. It is the one about time. I don’t like to think about the time that passes, and you seem to say that time doesn’t exist and that makes me glad, but I do not feel certain that I understand you perfectly well.
You also say that the universe will collapse one day.
You say so many frightening things.
I would love to have the feeling that everything has a meaning and that it will be o.k. in the end.
Right now I don’t have this feeling at all.
I would like to ask you twelve questions, and I will be immensely grateful if you answer.
Here are the questions:
1. Does time exist?
2. Does the size of the universe scare you?
3. Do you sometimes feel that everything you do is futile because the sun will be burnt out in five billion years?
4. Do you like to throw a ball against a wall and catch it again? Do you do it often? Would you do it more often if you had the time?
5. If Einstein was alive today, do you think he would be your friend?
6. How is it possible that the past, the present and the future all exist at the same time?
7. Do you sometimes wish you didn’t know all the things you know, and were free to run on a beach careless and ignorant of everything?
8. Do you think that the big bang was a coincidence?
9. I did not ask to be born. Neither did anyone else. The size and complexity of the universe makes me feel so small and free of responsibility. It only makes me feel that the only meaningful thing to do is to try and have a good time. Do you understand that feeling? Do you have it yourself?
10. Do you think that the human brain is capable of thinking an infinite number of thoughts?
11. Do you disapprove of television commercials that feature animated food, for instance biscuits that dance and jump into the cheese?
12. Do you sometimes stat to laugh because the numbers you are dealing with are so huge?
Thank you very much.”
Monday, October 6, 2008
Vuosien takaa
"Pelko.
Mitä se on? Mitä ihmiset pelkäävät?
Pelko väräjöi omasta itsestään, jokaisen omasta ruumiista ja mielestä.
Pelko syntyy pahasta, siitä että joku tai jokin loukkaa.
'Kun näit vesipisaran, kutsuit sitä mereksi.
Kun näit hiekanjyvän, sanoit sitä vuoreksi.
Leivän piti olla mustaa, oikeaa,
ja rakkauden paitsi ikuista,
niin syvää että siihen saattoi hukkua'
-T.Tabermann-
Kuinka häpeällisen välinpitämättömiä olemmekaan toisillemme. Miksi pelkäämme näyttää ajatuksemme, tunteemme, sielumme niille joille ne eniten haluaisimme näyttää?
Miksi unohdamme miten itkeä?
Seisomme yksin elämän ukonilmassa, sydämemme käsissämme ja katsomme kun ne vuotavat kuiviin silmiemme edessä.
Miksi unohdamme miten itkeä?
Veremme ja kyyneleemme yhdessä, ovat ikuisen elämän eliksiiriä. Sitä meidän on juotava ja maistettava, niin karvasta kuin se onkin, pysyäksemme elossa. Pysyäksemme tuntevina olentoina.
Säilyttääksemme sielumme."
Mitä se on? Mitä ihmiset pelkäävät?
Pelko väräjöi omasta itsestään, jokaisen omasta ruumiista ja mielestä.
Pelko syntyy pahasta, siitä että joku tai jokin loukkaa.
'Kun näit vesipisaran, kutsuit sitä mereksi.
Kun näit hiekanjyvän, sanoit sitä vuoreksi.
Leivän piti olla mustaa, oikeaa,
ja rakkauden paitsi ikuista,
niin syvää että siihen saattoi hukkua'
-T.Tabermann-
Kuinka häpeällisen välinpitämättömiä olemmekaan toisillemme. Miksi pelkäämme näyttää ajatuksemme, tunteemme, sielumme niille joille ne eniten haluaisimme näyttää?
Miksi unohdamme miten itkeä?
Seisomme yksin elämän ukonilmassa, sydämemme käsissämme ja katsomme kun ne vuotavat kuiviin silmiemme edessä.
Miksi unohdamme miten itkeä?
Veremme ja kyyneleemme yhdessä, ovat ikuisen elämän eliksiiriä. Sitä meidän on juotava ja maistettava, niin karvasta kuin se onkin, pysyäksemme elossa. Pysyäksemme tuntevina olentoina.
Säilyttääksemme sielumme."
Monday, September 29, 2008
VS: Vastamyrkky vihaan
Kari Kivelä: Kolumni, Iltalehti lauantai 27.9.2008, VS: Vastamyrkky vihaan
”Mitä meille tapahtui tällä järkyttävällä viikolla?
Vuosi takaperin, Jokelan ampumiskohtauksen jälkeen, torjuimme brittitoimittajan kuvauksen kansanluonteestamme tietämättömän ja sensaatiohakuisen suupaltin vuodatuksena. Nyt pohdimme kulttuurimme sulkeutuneisuutta, synkkyyttä, kovuutta itsekin.
Vuosikausia kansalaisten huolet väkivallasta olemme torjuneet tilastoin ja neuvoin pysytellä poissa tiettyyn aikaan tietyistä paikoista. Nyt toteamme monella suulla: olemme väkivaltainen maa. Me- ei Suomi, ei Pori, ei nuoret, ei netti. Vaan me.
Me pidimme kiivaasti kiinni suurista oikeuksistamme tietosuojaan kohtaamatta sitä tosiasiaa, että samalla jätämme suojelematta jotakin arvokkaampaa: ihmishenkiä. Enää me emme pidä.
Iltalehti on viikolla vastaanottanut, julkaissut ja jakanut suuren määrän kansalaisten tuntoja, mielipiteitä ja aloitteita. Ne luovat uskoa alttiudesta kohdata inhimillinen ja arkinen todellisuus uudella tavalla järkytyksen jäljiltä.
Puhuttelevia ovat olleet ne hukassa tai hädässä olleiden nuorten kertomukset siitä, miten he ovat päässeet eroon tuhoisista ajatuksistaan, sumeasta vihastaan ja tietoverkkoihin pesiytyneistä alakulttuureista, joissa eläviä yhdistää ihmiselämän hyytävä halveksunta.
Joku kiittää tästä tietokoneeseen tunkeutunutta äitiään, toinen sitä putkasta kotiin kuskannutta poliisia, joka antoi numeronsa, kolmas uuden koulun ystäviä, neljäs uutta rakkauttaan, viides veljeään.
Kukaan heistä, joiden elämänkokemus voi auttaa ymmärtämään edes hitusen sitä kierrettä, joka saattoi siivittää Pekka-Eric Auvisen tai Matti Saaren tuhon tietä, ei kiitä tai nosta esiin yhteiskuntaa. Ei rahaa. Ei järjestelmää.
He nostavat esiin toisen ihmisen, inhimillisen kohtaamisen matkalla muutokseen.
Me voimme ja meidän pitää kaivella epäkohtia ja muuttaa lakeja. Mutta me kaikki voimme myös edustaa joka päivä sitä lajityyppiä, jota ei ole mitään syytä vihata.”
”Mitä meille tapahtui tällä järkyttävällä viikolla?
Vuosi takaperin, Jokelan ampumiskohtauksen jälkeen, torjuimme brittitoimittajan kuvauksen kansanluonteestamme tietämättömän ja sensaatiohakuisen suupaltin vuodatuksena. Nyt pohdimme kulttuurimme sulkeutuneisuutta, synkkyyttä, kovuutta itsekin.
Vuosikausia kansalaisten huolet väkivallasta olemme torjuneet tilastoin ja neuvoin pysytellä poissa tiettyyn aikaan tietyistä paikoista. Nyt toteamme monella suulla: olemme väkivaltainen maa. Me- ei Suomi, ei Pori, ei nuoret, ei netti. Vaan me.
Me pidimme kiivaasti kiinni suurista oikeuksistamme tietosuojaan kohtaamatta sitä tosiasiaa, että samalla jätämme suojelematta jotakin arvokkaampaa: ihmishenkiä. Enää me emme pidä.
Iltalehti on viikolla vastaanottanut, julkaissut ja jakanut suuren määrän kansalaisten tuntoja, mielipiteitä ja aloitteita. Ne luovat uskoa alttiudesta kohdata inhimillinen ja arkinen todellisuus uudella tavalla järkytyksen jäljiltä.
Puhuttelevia ovat olleet ne hukassa tai hädässä olleiden nuorten kertomukset siitä, miten he ovat päässeet eroon tuhoisista ajatuksistaan, sumeasta vihastaan ja tietoverkkoihin pesiytyneistä alakulttuureista, joissa eläviä yhdistää ihmiselämän hyytävä halveksunta.
Joku kiittää tästä tietokoneeseen tunkeutunutta äitiään, toinen sitä putkasta kotiin kuskannutta poliisia, joka antoi numeronsa, kolmas uuden koulun ystäviä, neljäs uutta rakkauttaan, viides veljeään.
Kukaan heistä, joiden elämänkokemus voi auttaa ymmärtämään edes hitusen sitä kierrettä, joka saattoi siivittää Pekka-Eric Auvisen tai Matti Saaren tuhon tietä, ei kiitä tai nosta esiin yhteiskuntaa. Ei rahaa. Ei järjestelmää.
He nostavat esiin toisen ihmisen, inhimillisen kohtaamisen matkalla muutokseen.
Me voimme ja meidän pitää kaivella epäkohtia ja muuttaa lakeja. Mutta me kaikki voimme myös edustaa joka päivä sitä lajityyppiä, jota ei ole mitään syytä vihata.”
Subscribe to:
Posts (Atom)