Kyliste 5/2008: Saako tästä edes puhua?
” Sataa, tuulee ja on pimeää kuin säkissä. Ärsyttää, ahdistaa, masentaa. Mitään ei saa tehdyksi, vaan enpä edes halua. Syysmasennusta? Todellakin, ja täydestä sydämestä!
Lähempänä aurinkoista päiväntasaajaa asuvat tuttavani jaksavat ihmetellä suomalaisen musiikin synkkyyttä. Niin on kuulemma tummaa ja melankolista. Yritän selittää, vaan kun vastalahjaksi tarjotaan ylitsevuotavan iloista latino-poppia, joka soi, ja soi, ja soi, kun ihmiset hymyilevät ja tanssivat päivästä toiseen ruusuisen onnellisina, en vain kestä sitä ilmiselvää kusetusta: väärässä ovat! Johan jokamiehen tunneohjelma Idolsissa vieraillut Jippukin tulisi ja haukkuisi pystyyn jok’ikisen, joka ihan aikuisten oikeasti tunnustaisi olevansa elämässään sillai ihan vain onnellinen. Eihän semmoista täällä tapahdu, ranteet auki vain, koko ajan vain vituttaa, tuolit viedään ympäriltä, hakataan vaimoja ja lapsia, hetken kestää elämä ja sekin synkkä ja ikävä...Kyllä täällä tiedetään, millainen bitch se elämä oikeasti on ja kummoisissa fiiliksissä sitä sitten ollaan, kun kuollaan.
Olen siis tavallinen suomalainen. Elän tässä kaamoksen karussa maassa. Niinpä minulla on kerran vuodessa enemmän kuin oikeus olla väsynyt ja apattinen. Jos haluan kuunnella ranteet auki-musiikkia kynttilänvalossa päivät pitkät, tuntea alakuloa ja inhota itseäni, minulla pitää olla siihen täysi oikeus ilman, että joku patistaa mielenterveystutkimuksiin YTHS:lle. Sanovat kansanterveyden sosiaalitantat mitä tahansa, saan juoda terästettyä glögiä litrakaupalla jo marraskuussa, tuijottaa epäeettisen viihteellistä sosiaalipornoa kotisohvalta ja välttää ylimääräistä liikuntaa räntäsateessa kaikin voimin. On turha ostaa mitä-lie-herää-luonnolliseen-valoon-turhakkeita muka piristämään päivää, en luoja soikoon herää ”luonnollisesti” kirkastuvaan valoon kesäaikanakaan. Sitä paitsi pitäisi vielä säästää sähköäkin. Kun siis kaiken kukkuraksi elän pimeässä sekä kylmänhuuruisessa kämpässä EU:n ja Suomen valtion ilmastotalkoiden iloksi, saan aivan yhtä lailla tunnustaa esi-isien verenperinnön ja olla stereotyyppisesti aivan niin sulkeutunut kuin vain jaksan ja haluan, vaikka koko marras-joulukuun!
Ja kun lumi ehkä tuo valoa pimeyteen (tai aurinko paistaa joskus seuraavan vuoden huhtikuussa) herään mielelläni eloon talvihorroksesta, tunnen uutta intoa ja lähennyn eurooppalaista EU-standardia ihmiselon ihanuudesta.
Tänään minulla on oikeus olla oma itseni.”
Wednesday, December 17, 2008
Friday, December 5, 2008
Mikä on oikeasti tärkeää?
Erlend Loe: Supernaiivi
" Tänään kuljeskelemme hiukan itseksemme.
Veljeni puuhaa omiaan ja minä omiani. Tapaamme kyllä myöhemmin, mutta meillä molemmilla oli sellainen tunne, että meidän olisi hyvä olla vähän aikaa omissa oloissamme.
Istahdan penkille katselemaan ihmisiä. Minulle tekee hyvää nähdä, että on olemassa niin paljon ihmisiä, jotka eivät ole minä. Että on olemassa niin paljon muita. Tunnen hellyyttä heitä kohtaan. Useimmat heistä tekevät parhaansa. Minäkin teen parhaani.
Näen monia, joilla ei mene kovinkaan hyvin.
Köyhiä ja surullisia ihmisiä.
Meidän pitäisi olla kiltimpiä toisillemme. Eikä ainoastaan Amerikassa. Kaikkien maailman ihmisten pitäisi olla kiltimpiä toisilleen.
Nyt nousen seisomaan ja alan jutella ohi kulkevien ihmisten kanssa.
Monet eivät ole huomaavinaankaan minua, mutta jotkut juttelevat takaisin.
Minä kysyn, millä asioilla on heille merkitystä.
Jotkut vastaavat love.
Jotkut vastaavat friends.
Jotkut vastaavat my family.
Yksi vastaa music.
Yksi vastaa cars.
Yksi vastaa money, mutta huomaan hänen olevan sellainen ironinen typerys.
Yksi vastaa girls.
Yksi vastaa boys.
Useat vastaavat friends and family.
Jotkut vastaavat etteivät tiedä.
Kysyn myös, uskovatko he, että kaikki muuttuu lopulta hyväksi.
Useat vain pudistelevat päätään kysymykselleni, mutta niistä, jotka vastaavat, puolet sanovat yes ja puolet no.
Mietin mahtavatko heidän vastaulsensa edustaa koko kansan mielipiteitä."
" Tänään kuljeskelemme hiukan itseksemme.
Veljeni puuhaa omiaan ja minä omiani. Tapaamme kyllä myöhemmin, mutta meillä molemmilla oli sellainen tunne, että meidän olisi hyvä olla vähän aikaa omissa oloissamme.
Istahdan penkille katselemaan ihmisiä. Minulle tekee hyvää nähdä, että on olemassa niin paljon ihmisiä, jotka eivät ole minä. Että on olemassa niin paljon muita. Tunnen hellyyttä heitä kohtaan. Useimmat heistä tekevät parhaansa. Minäkin teen parhaani.
Näen monia, joilla ei mene kovinkaan hyvin.
Köyhiä ja surullisia ihmisiä.
Meidän pitäisi olla kiltimpiä toisillemme. Eikä ainoastaan Amerikassa. Kaikkien maailman ihmisten pitäisi olla kiltimpiä toisilleen.
Nyt nousen seisomaan ja alan jutella ohi kulkevien ihmisten kanssa.
Monet eivät ole huomaavinaankaan minua, mutta jotkut juttelevat takaisin.
Minä kysyn, millä asioilla on heille merkitystä.
Jotkut vastaavat love.
Jotkut vastaavat friends.
Jotkut vastaavat my family.
Yksi vastaa music.
Yksi vastaa cars.
Yksi vastaa money, mutta huomaan hänen olevan sellainen ironinen typerys.
Yksi vastaa girls.
Yksi vastaa boys.
Useat vastaavat friends and family.
Jotkut vastaavat etteivät tiedä.
Kysyn myös, uskovatko he, että kaikki muuttuu lopulta hyväksi.
Useat vain pudistelevat päätään kysymykselleni, mutta niistä, jotka vastaavat, puolet sanovat yes ja puolet no.
Mietin mahtavatko heidän vastaulsensa edustaa koko kansan mielipiteitä."
Friday, November 21, 2008
Oh, to be an ordinary pencil...
Paulo Coelho: The Story of the Pencil
" A boy was watching his grandmother write a letter. At one point, he asked:
'Are you writing a story about what we've done? Is it a story about me?'
His grandmother stopped writing her letter and said to her grandson:
'I am writing about you, actually, but more important than the words is the pencil I'm using. I hope you will be like this pencil when you grow up.'
Intrigued, the boy looked at the pencil. It didn't seem very special.
'But it's just like any other pencil I've ever seen!'
'That depends on how you look at things. It has five qualities which, if you manage to hang on to them, will make you a person who is always at peace with the world.
'First quality: you are capable of great things, but you must never forget that there is a hand guiding your steps - this is your inner self!! You are the only one who has control! - This can be your religion if need be i.e. God/Buddha etc.'
'Second quality: now and then, I have to stop writing and use a sharpener. That makes the pencil suffer a little, but afterwards, he's much sharper. So you, too, must learn to bear certain pains and sorrows, because they will make you a better person.
'Third quality: the pencil always allows us to use an eraser to rub out any mistakes. This means that correcting something we did is not necessarily a bad thing; it helps to keep us on the road to justice.
'Fourth quality: what really matters in a pencil is not its wooden exterior, but the graphite inside. so always pay attention to what is happening inside you.
'Finally, the pencil's fifth quality: it always leaves a mark. In just the same way, you should know that everything you do in life will leave a mark, so try to be conscious of that and in your every day action."
" A boy was watching his grandmother write a letter. At one point, he asked:
'Are you writing a story about what we've done? Is it a story about me?'
His grandmother stopped writing her letter and said to her grandson:
'I am writing about you, actually, but more important than the words is the pencil I'm using. I hope you will be like this pencil when you grow up.'
Intrigued, the boy looked at the pencil. It didn't seem very special.
'But it's just like any other pencil I've ever seen!'
'That depends on how you look at things. It has five qualities which, if you manage to hang on to them, will make you a person who is always at peace with the world.
'First quality: you are capable of great things, but you must never forget that there is a hand guiding your steps - this is your inner self!! You are the only one who has control! - This can be your religion if need be i.e. God/Buddha etc.'
'Second quality: now and then, I have to stop writing and use a sharpener. That makes the pencil suffer a little, but afterwards, he's much sharper. So you, too, must learn to bear certain pains and sorrows, because they will make you a better person.
'Third quality: the pencil always allows us to use an eraser to rub out any mistakes. This means that correcting something we did is not necessarily a bad thing; it helps to keep us on the road to justice.
'Fourth quality: what really matters in a pencil is not its wooden exterior, but the graphite inside. so always pay attention to what is happening inside you.
'Finally, the pencil's fifth quality: it always leaves a mark. In just the same way, you should know that everything you do in life will leave a mark, so try to be conscious of that and in your every day action."
Wednesday, October 22, 2008
Iloitse siitä että sinulla on uusi puku
Axel Fredenholm: Näin olen kuullut
” Tarkkaile sekä iloa että surua ulkopuolisen tyyneydellä. Ei ilo eikä suru ole ikuisesti kestävää. On olemassa iloa, jota ravitsevat ajattelemattomuus ja pyyteen tyydyttäminen, mutta ei tällainen vaan sisäinen ilo johtaa voittoon. Upanishadeista voin monesta kohtaa lukea ilosta, joka on perustavaa todellisuutta. Ilosta on kaikki saanut alkunsa ja iloon kaikki palaa takaisin. Viisas opettaja rukoilee: ’ Herra tee minut iloiseksi, niin että voin voittaa maailman.’
Varo raskasmielisyyttä. Se on kuin ylösalaisin käännetty ruukku, jolla ilon loisto on tukahdutettu. Jos synkkämielisyys kolkuttaa ovellesi, niin laita vielä yksi salpa lisää. Synkkämielisyys naamioituu mielellään jumalanpelkoon. Mutta se on viisauden vihollinen ja saa oljenkorren tuntumaan kattohirren painoiselta. Ei kukaan voi saavuttaa tyyneyttä itkemällä.
Välistä kuulee epäonnistuneiden ihmisten sanovan: ’ Olen sellainen millaiseksi Jumala on minut luonut.’ Epäonnistuneeseen elämään ei ole pätevää syytä. Jokainen meistä on saanut joko suuren tai pienen pääoman, jota hänen tulee hoitaa ja josta hänen on tehtävä tiliä. Hän voi kaivaa sen maahan, mutta vastuuta hän ei voi sinne kätkeä. Jokaisen velvollisuus on tehdä parhaansa.
Torju kaikki vastemielisyys, minkä tämänhetkisissä olosuhteissasi koet. Jos voisit kaikessa tapahtuvassa nähdä sen, mitä mieluiten toivot, antaisi se voimaa ja sopusointua sekä ruumiillesi että sielullesi. Viisas voi kaikessa huolehtimisessaan uppoutua ihmeelliseen rauhaan.
On paljon mikä täytyy unohtaa. Muistaminen on suurta, mutta arvokkaampaa on unohtaa se mikä pitääkin. Unohda menneisyydessäsi tekemiesi hullutusten muistot. Kaivaessasi hautaa unohduksen multaan, tee siitä niin syvä, ettei se mikä sinne kätketään, sopimattomissa tilanteissa pistä esiin päätään ja virnistä sinulle.
Unohtaminen on vaikea taito, mutta sen voi ja se täytyy oppia. Jos olet muusikko, niin silloin kun aloitit soittamisen, tuli usein vääriä säveliä. Mutta nyt soitat puhtaasti ja oikein. Minne ovat epäpuhtaat sävelet kadonneet? Olet jollakin tavoin irtaantunut niistä – unohtanut ne. No niin, menettele menneisyyden kokemusten kanssa samoin kuten suhtaudut vanhoihin vaatteisiin – heitä ne pois, unohda ne ja iloitse siitä, että sinulla on uusi puku.
Älä katso taaksesi. Katso eteenpäin ja kulje ilman pelkoa kohti tulevaisuutta.
” Tarkkaile sekä iloa että surua ulkopuolisen tyyneydellä. Ei ilo eikä suru ole ikuisesti kestävää. On olemassa iloa, jota ravitsevat ajattelemattomuus ja pyyteen tyydyttäminen, mutta ei tällainen vaan sisäinen ilo johtaa voittoon. Upanishadeista voin monesta kohtaa lukea ilosta, joka on perustavaa todellisuutta. Ilosta on kaikki saanut alkunsa ja iloon kaikki palaa takaisin. Viisas opettaja rukoilee: ’ Herra tee minut iloiseksi, niin että voin voittaa maailman.’
Varo raskasmielisyyttä. Se on kuin ylösalaisin käännetty ruukku, jolla ilon loisto on tukahdutettu. Jos synkkämielisyys kolkuttaa ovellesi, niin laita vielä yksi salpa lisää. Synkkämielisyys naamioituu mielellään jumalanpelkoon. Mutta se on viisauden vihollinen ja saa oljenkorren tuntumaan kattohirren painoiselta. Ei kukaan voi saavuttaa tyyneyttä itkemällä.
Välistä kuulee epäonnistuneiden ihmisten sanovan: ’ Olen sellainen millaiseksi Jumala on minut luonut.’ Epäonnistuneeseen elämään ei ole pätevää syytä. Jokainen meistä on saanut joko suuren tai pienen pääoman, jota hänen tulee hoitaa ja josta hänen on tehtävä tiliä. Hän voi kaivaa sen maahan, mutta vastuuta hän ei voi sinne kätkeä. Jokaisen velvollisuus on tehdä parhaansa.
Torju kaikki vastemielisyys, minkä tämänhetkisissä olosuhteissasi koet. Jos voisit kaikessa tapahtuvassa nähdä sen, mitä mieluiten toivot, antaisi se voimaa ja sopusointua sekä ruumiillesi että sielullesi. Viisas voi kaikessa huolehtimisessaan uppoutua ihmeelliseen rauhaan.
On paljon mikä täytyy unohtaa. Muistaminen on suurta, mutta arvokkaampaa on unohtaa se mikä pitääkin. Unohda menneisyydessäsi tekemiesi hullutusten muistot. Kaivaessasi hautaa unohduksen multaan, tee siitä niin syvä, ettei se mikä sinne kätketään, sopimattomissa tilanteissa pistä esiin päätään ja virnistä sinulle.
Unohtaminen on vaikea taito, mutta sen voi ja se täytyy oppia. Jos olet muusikko, niin silloin kun aloitit soittamisen, tuli usein vääriä säveliä. Mutta nyt soitat puhtaasti ja oikein. Minne ovat epäpuhtaat sävelet kadonneet? Olet jollakin tavoin irtaantunut niistä – unohtanut ne. No niin, menettele menneisyyden kokemusten kanssa samoin kuten suhtaudut vanhoihin vaatteisiin – heitä ne pois, unohda ne ja iloitse siitä, että sinulla on uusi puku.
Älä katso taaksesi. Katso eteenpäin ja kulje ilman pelkoa kohti tulevaisuutta.
Tuesday, October 14, 2008
Paul
Erlend Loe: Supernaiivi
” Prof. Paul Davies
I am a young man and I don’t feel so good. I have a good friend and a bad friend, and I have a brother who is less sympathetic than me. I don’t have a girlfriend.
I used to be a student, but I quit. Most days I just sit in my brother’s apartment and think, and in the evenings I throw a ball against a wall and catch it when it comes back. And I have a toy that is a hammer and some plastic pegs that goes through a wooden plank, and I knock the pegs down and turn the plank around and knock them down again.
Sometimes I read a book that you have written. It is the one about time. I don’t like to think about the time that passes, and you seem to say that time doesn’t exist and that makes me glad, but I do not feel certain that I understand you perfectly well.
You also say that the universe will collapse one day.
You say so many frightening things.
I would love to have the feeling that everything has a meaning and that it will be o.k. in the end.
Right now I don’t have this feeling at all.
I would like to ask you twelve questions, and I will be immensely grateful if you answer.
Here are the questions:
1. Does time exist?
2. Does the size of the universe scare you?
3. Do you sometimes feel that everything you do is futile because the sun will be burnt out in five billion years?
4. Do you like to throw a ball against a wall and catch it again? Do you do it often? Would you do it more often if you had the time?
5. If Einstein was alive today, do you think he would be your friend?
6. How is it possible that the past, the present and the future all exist at the same time?
7. Do you sometimes wish you didn’t know all the things you know, and were free to run on a beach careless and ignorant of everything?
8. Do you think that the big bang was a coincidence?
9. I did not ask to be born. Neither did anyone else. The size and complexity of the universe makes me feel so small and free of responsibility. It only makes me feel that the only meaningful thing to do is to try and have a good time. Do you understand that feeling? Do you have it yourself?
10. Do you think that the human brain is capable of thinking an infinite number of thoughts?
11. Do you disapprove of television commercials that feature animated food, for instance biscuits that dance and jump into the cheese?
12. Do you sometimes stat to laugh because the numbers you are dealing with are so huge?
Thank you very much.”
” Prof. Paul Davies
I am a young man and I don’t feel so good. I have a good friend and a bad friend, and I have a brother who is less sympathetic than me. I don’t have a girlfriend.
I used to be a student, but I quit. Most days I just sit in my brother’s apartment and think, and in the evenings I throw a ball against a wall and catch it when it comes back. And I have a toy that is a hammer and some plastic pegs that goes through a wooden plank, and I knock the pegs down and turn the plank around and knock them down again.
Sometimes I read a book that you have written. It is the one about time. I don’t like to think about the time that passes, and you seem to say that time doesn’t exist and that makes me glad, but I do not feel certain that I understand you perfectly well.
You also say that the universe will collapse one day.
You say so many frightening things.
I would love to have the feeling that everything has a meaning and that it will be o.k. in the end.
Right now I don’t have this feeling at all.
I would like to ask you twelve questions, and I will be immensely grateful if you answer.
Here are the questions:
1. Does time exist?
2. Does the size of the universe scare you?
3. Do you sometimes feel that everything you do is futile because the sun will be burnt out in five billion years?
4. Do you like to throw a ball against a wall and catch it again? Do you do it often? Would you do it more often if you had the time?
5. If Einstein was alive today, do you think he would be your friend?
6. How is it possible that the past, the present and the future all exist at the same time?
7. Do you sometimes wish you didn’t know all the things you know, and were free to run on a beach careless and ignorant of everything?
8. Do you think that the big bang was a coincidence?
9. I did not ask to be born. Neither did anyone else. The size and complexity of the universe makes me feel so small and free of responsibility. It only makes me feel that the only meaningful thing to do is to try and have a good time. Do you understand that feeling? Do you have it yourself?
10. Do you think that the human brain is capable of thinking an infinite number of thoughts?
11. Do you disapprove of television commercials that feature animated food, for instance biscuits that dance and jump into the cheese?
12. Do you sometimes stat to laugh because the numbers you are dealing with are so huge?
Thank you very much.”
Monday, October 6, 2008
Vuosien takaa
"Pelko.
Mitä se on? Mitä ihmiset pelkäävät?
Pelko väräjöi omasta itsestään, jokaisen omasta ruumiista ja mielestä.
Pelko syntyy pahasta, siitä että joku tai jokin loukkaa.
'Kun näit vesipisaran, kutsuit sitä mereksi.
Kun näit hiekanjyvän, sanoit sitä vuoreksi.
Leivän piti olla mustaa, oikeaa,
ja rakkauden paitsi ikuista,
niin syvää että siihen saattoi hukkua'
-T.Tabermann-
Kuinka häpeällisen välinpitämättömiä olemmekaan toisillemme. Miksi pelkäämme näyttää ajatuksemme, tunteemme, sielumme niille joille ne eniten haluaisimme näyttää?
Miksi unohdamme miten itkeä?
Seisomme yksin elämän ukonilmassa, sydämemme käsissämme ja katsomme kun ne vuotavat kuiviin silmiemme edessä.
Miksi unohdamme miten itkeä?
Veremme ja kyyneleemme yhdessä, ovat ikuisen elämän eliksiiriä. Sitä meidän on juotava ja maistettava, niin karvasta kuin se onkin, pysyäksemme elossa. Pysyäksemme tuntevina olentoina.
Säilyttääksemme sielumme."
Mitä se on? Mitä ihmiset pelkäävät?
Pelko väräjöi omasta itsestään, jokaisen omasta ruumiista ja mielestä.
Pelko syntyy pahasta, siitä että joku tai jokin loukkaa.
'Kun näit vesipisaran, kutsuit sitä mereksi.
Kun näit hiekanjyvän, sanoit sitä vuoreksi.
Leivän piti olla mustaa, oikeaa,
ja rakkauden paitsi ikuista,
niin syvää että siihen saattoi hukkua'
-T.Tabermann-
Kuinka häpeällisen välinpitämättömiä olemmekaan toisillemme. Miksi pelkäämme näyttää ajatuksemme, tunteemme, sielumme niille joille ne eniten haluaisimme näyttää?
Miksi unohdamme miten itkeä?
Seisomme yksin elämän ukonilmassa, sydämemme käsissämme ja katsomme kun ne vuotavat kuiviin silmiemme edessä.
Miksi unohdamme miten itkeä?
Veremme ja kyyneleemme yhdessä, ovat ikuisen elämän eliksiiriä. Sitä meidän on juotava ja maistettava, niin karvasta kuin se onkin, pysyäksemme elossa. Pysyäksemme tuntevina olentoina.
Säilyttääksemme sielumme."
Monday, September 29, 2008
VS: Vastamyrkky vihaan
Kari Kivelä: Kolumni, Iltalehti lauantai 27.9.2008, VS: Vastamyrkky vihaan
”Mitä meille tapahtui tällä järkyttävällä viikolla?
Vuosi takaperin, Jokelan ampumiskohtauksen jälkeen, torjuimme brittitoimittajan kuvauksen kansanluonteestamme tietämättömän ja sensaatiohakuisen suupaltin vuodatuksena. Nyt pohdimme kulttuurimme sulkeutuneisuutta, synkkyyttä, kovuutta itsekin.
Vuosikausia kansalaisten huolet väkivallasta olemme torjuneet tilastoin ja neuvoin pysytellä poissa tiettyyn aikaan tietyistä paikoista. Nyt toteamme monella suulla: olemme väkivaltainen maa. Me- ei Suomi, ei Pori, ei nuoret, ei netti. Vaan me.
Me pidimme kiivaasti kiinni suurista oikeuksistamme tietosuojaan kohtaamatta sitä tosiasiaa, että samalla jätämme suojelematta jotakin arvokkaampaa: ihmishenkiä. Enää me emme pidä.
Iltalehti on viikolla vastaanottanut, julkaissut ja jakanut suuren määrän kansalaisten tuntoja, mielipiteitä ja aloitteita. Ne luovat uskoa alttiudesta kohdata inhimillinen ja arkinen todellisuus uudella tavalla järkytyksen jäljiltä.
Puhuttelevia ovat olleet ne hukassa tai hädässä olleiden nuorten kertomukset siitä, miten he ovat päässeet eroon tuhoisista ajatuksistaan, sumeasta vihastaan ja tietoverkkoihin pesiytyneistä alakulttuureista, joissa eläviä yhdistää ihmiselämän hyytävä halveksunta.
Joku kiittää tästä tietokoneeseen tunkeutunutta äitiään, toinen sitä putkasta kotiin kuskannutta poliisia, joka antoi numeronsa, kolmas uuden koulun ystäviä, neljäs uutta rakkauttaan, viides veljeään.
Kukaan heistä, joiden elämänkokemus voi auttaa ymmärtämään edes hitusen sitä kierrettä, joka saattoi siivittää Pekka-Eric Auvisen tai Matti Saaren tuhon tietä, ei kiitä tai nosta esiin yhteiskuntaa. Ei rahaa. Ei järjestelmää.
He nostavat esiin toisen ihmisen, inhimillisen kohtaamisen matkalla muutokseen.
Me voimme ja meidän pitää kaivella epäkohtia ja muuttaa lakeja. Mutta me kaikki voimme myös edustaa joka päivä sitä lajityyppiä, jota ei ole mitään syytä vihata.”
”Mitä meille tapahtui tällä järkyttävällä viikolla?
Vuosi takaperin, Jokelan ampumiskohtauksen jälkeen, torjuimme brittitoimittajan kuvauksen kansanluonteestamme tietämättömän ja sensaatiohakuisen suupaltin vuodatuksena. Nyt pohdimme kulttuurimme sulkeutuneisuutta, synkkyyttä, kovuutta itsekin.
Vuosikausia kansalaisten huolet väkivallasta olemme torjuneet tilastoin ja neuvoin pysytellä poissa tiettyyn aikaan tietyistä paikoista. Nyt toteamme monella suulla: olemme väkivaltainen maa. Me- ei Suomi, ei Pori, ei nuoret, ei netti. Vaan me.
Me pidimme kiivaasti kiinni suurista oikeuksistamme tietosuojaan kohtaamatta sitä tosiasiaa, että samalla jätämme suojelematta jotakin arvokkaampaa: ihmishenkiä. Enää me emme pidä.
Iltalehti on viikolla vastaanottanut, julkaissut ja jakanut suuren määrän kansalaisten tuntoja, mielipiteitä ja aloitteita. Ne luovat uskoa alttiudesta kohdata inhimillinen ja arkinen todellisuus uudella tavalla järkytyksen jäljiltä.
Puhuttelevia ovat olleet ne hukassa tai hädässä olleiden nuorten kertomukset siitä, miten he ovat päässeet eroon tuhoisista ajatuksistaan, sumeasta vihastaan ja tietoverkkoihin pesiytyneistä alakulttuureista, joissa eläviä yhdistää ihmiselämän hyytävä halveksunta.
Joku kiittää tästä tietokoneeseen tunkeutunutta äitiään, toinen sitä putkasta kotiin kuskannutta poliisia, joka antoi numeronsa, kolmas uuden koulun ystäviä, neljäs uutta rakkauttaan, viides veljeään.
Kukaan heistä, joiden elämänkokemus voi auttaa ymmärtämään edes hitusen sitä kierrettä, joka saattoi siivittää Pekka-Eric Auvisen tai Matti Saaren tuhon tietä, ei kiitä tai nosta esiin yhteiskuntaa. Ei rahaa. Ei järjestelmää.
He nostavat esiin toisen ihmisen, inhimillisen kohtaamisen matkalla muutokseen.
Me voimme ja meidän pitää kaivella epäkohtia ja muuttaa lakeja. Mutta me kaikki voimme myös edustaa joka päivä sitä lajityyppiä, jota ei ole mitään syytä vihata.”
Friday, September 26, 2008
Kaikella ei tarvitse olla tarkoitusta, hintaa
Tommy Tabermann & Jussi T. Koski: Kuinka olla
”Hyvä vaatii omat soturinsa
tullakseen todeksi, lihaksi ja vereksi.
Tai vedeksi, leiväksi, linnuksi, kukaksi.
Hyvällä on niin monet kasvot:
hyvä tekee pesänsä minne vaan.
Hyvän soturit eivät pidä meteliä itsestään,
kalisuttele aseitaan.
Hyvän soturit vain sattuvat paikalle
kun olet pulassa, kun murunenkin
murhetta lisää murentaisi selkärankasi.
Hyvän sotureilla on tarkka vainu.
Hyvän soturit eivät vaadi sinulta mitään maksuksi,
hyvä on ilmaista, eikä sellaista kauppaa ole,
josta hyvää voisi ostaa.
Hyvän soturit eivät sano:liity meihin.
He auttavat sinua, lähtevät hymy huulilla
jatkamaan matkaa.
Hyvän soturit luottavat siihen,
että eräänä päivänä et enää malta,
vaan lähdet heidän mukaansa
sinne missä hyvä syntyy.
Pääskynen pyrähtää räystään alle korsi nokassaan.
Molemmat ovat onnellisia,
pääsky korresta,
korsi siitä
että pääskynen antaa sille tarkoituksen.
Onni on tarkoitus,
ja sen hyväksymistä
että kaikella ei tarvitse olla tarkoitusta.”
”Hyvä vaatii omat soturinsa
tullakseen todeksi, lihaksi ja vereksi.
Tai vedeksi, leiväksi, linnuksi, kukaksi.
Hyvällä on niin monet kasvot:
hyvä tekee pesänsä minne vaan.
Hyvän soturit eivät pidä meteliä itsestään,
kalisuttele aseitaan.
Hyvän soturit vain sattuvat paikalle
kun olet pulassa, kun murunenkin
murhetta lisää murentaisi selkärankasi.
Hyvän sotureilla on tarkka vainu.
Hyvän soturit eivät vaadi sinulta mitään maksuksi,
hyvä on ilmaista, eikä sellaista kauppaa ole,
josta hyvää voisi ostaa.
Hyvän soturit eivät sano:liity meihin.
He auttavat sinua, lähtevät hymy huulilla
jatkamaan matkaa.
Hyvän soturit luottavat siihen,
että eräänä päivänä et enää malta,
vaan lähdet heidän mukaansa
sinne missä hyvä syntyy.
Pääskynen pyrähtää räystään alle korsi nokassaan.
Molemmat ovat onnellisia,
pääsky korresta,
korsi siitä
että pääskynen antaa sille tarkoituksen.
Onni on tarkoitus,
ja sen hyväksymistä
että kaikella ei tarvitse olla tarkoitusta.”
Tuesday, September 23, 2008
Tavattaisiinko kuolenmanjälkeistä edeltävässä elämässä?
Tommy Tabermann & Jussi T. Koski: Kuinka olla
”Monet ihmiset hakevat lohtua oletuksesta, että kohtaamme meille rakkaat ja tärkeät ihmiset kuolemanjälkeisessä elämässä. Mutta entä jos ihmiset hakisivat rohkeutta tuntea ja sanoa päinvastaisesta ajatuksesta?
Ajatuksesta, että kohtaamme rakkaat ja tärkeät ihmisemme- ja muutkin mukavat ja meitä miellyttävät- vain kuolemaa edeltävässä elämässä.
Näinhän siinä kävisi. Maailmasta tulisi parempi paikka. Piirun verran siirtyisi ihmisen suuntaan. Ja se olisi tässä tapauksessa paljon se.
Ei tarvitsisi niin paljon tuonpuoleisesta unelmoida, jos tämänpuoleisessa olisimme enemmän ihmisiä toisillemme. Jos saisimme kauniin sanan sanotuksi, hyvän teon tehdyksi, anteeksiannon aikaiseksi.”
”Monet ihmiset hakevat lohtua oletuksesta, että kohtaamme meille rakkaat ja tärkeät ihmiset kuolemanjälkeisessä elämässä. Mutta entä jos ihmiset hakisivat rohkeutta tuntea ja sanoa päinvastaisesta ajatuksesta?
Ajatuksesta, että kohtaamme rakkaat ja tärkeät ihmisemme- ja muutkin mukavat ja meitä miellyttävät- vain kuolemaa edeltävässä elämässä.
Näinhän siinä kävisi. Maailmasta tulisi parempi paikka. Piirun verran siirtyisi ihmisen suuntaan. Ja se olisi tässä tapauksessa paljon se.
Ei tarvitsisi niin paljon tuonpuoleisesta unelmoida, jos tämänpuoleisessa olisimme enemmän ihmisiä toisillemme. Jos saisimme kauniin sanan sanotuksi, hyvän teon tehdyksi, anteeksiannon aikaiseksi.”
Sunday, September 14, 2008
Kuinka olla?
Tommy Tabermann & Jussi T. Koski: Kuinka olla
” Ihmiselle on annettu järki ja tunne
jotta hän käyttäisi niitä molempia
rinnakkain, ristiin rastiin.
Vangitsematta niitä
omiin karsinoihinsa.
Kummankaan käytössä kulumista
pelkäämättä.
Sydän järkeilee tavalla
josta järki ei tiedä mitään.
Joskus vain järki voi avata
sydämen solmut.
Se, joka ei koskaan ole ontunut
ei tiedä mitään juoksemisesta.
Älä ole aina itsesi,
ole välillä joku muu.
Katsele sieltä itseäsi
ja hymyile armahtavasti:
myös repaleiset purjeet
ovat kauniita,
myös repaleiset purjeet
rakastavat tuulta.
Voit valita haluatko alistaa vai ylistää.
Valinta on sinun.
Jos alistat, alennat itsesi.
Jos ylistät,
asetat tikapuut taivaan reunaa vasten.
Rakastamisessa on vaikeinta ymmärtää
kuinka yksinkertaista rakkaus on.
Rakkaus ei tule eikä mene, se on aina läsnä.
Rakastaminen on sitä, että osaa nauttia
ja iloita jostakin.
Monet kulkevat murheen murtamina,
koska eivät tiedä rakastavansa.
Jokainen hengenveto on rakkauden tunnustus:
haluan olla olemassa.
Ne jotka eivät rakasta, eivät hengitä.
He hukkuvat, ja haluavat viedä jonkun mukanaan,
kostoksi rakkaudelle, kiskovat syvyyksiin.
Mutta rakkaus pitää huolen omistaan,
on tyhjyyttä väkevämpi, kiskoo kuiville.
Pelko on peto joka nakertaa,
syö, ahmii ihmistä.
Moni käyttää kaikki voimansa,
koko elämänsä ajan pelon häätämiseen.
Pelko ajaa nurkkaan näännyttää.
Pelko ei käskemällä katoa, lähde karkuun.
Pelko vaanii, kiertää, läähättää korvaan:
pelkää!
Mitä pelolle voi tehdä?
Pelon voi ottaa syliin, hyväillä, tuudittaa uneen.
Sitä pelko pelkää, syliin ottamista. ”
” Ihmiselle on annettu järki ja tunne
jotta hän käyttäisi niitä molempia
rinnakkain, ristiin rastiin.
Vangitsematta niitä
omiin karsinoihinsa.
Kummankaan käytössä kulumista
pelkäämättä.
Sydän järkeilee tavalla
josta järki ei tiedä mitään.
Joskus vain järki voi avata
sydämen solmut.
Se, joka ei koskaan ole ontunut
ei tiedä mitään juoksemisesta.
Älä ole aina itsesi,
ole välillä joku muu.
Katsele sieltä itseäsi
ja hymyile armahtavasti:
myös repaleiset purjeet
ovat kauniita,
myös repaleiset purjeet
rakastavat tuulta.
Voit valita haluatko alistaa vai ylistää.
Valinta on sinun.
Jos alistat, alennat itsesi.
Jos ylistät,
asetat tikapuut taivaan reunaa vasten.
Rakastamisessa on vaikeinta ymmärtää
kuinka yksinkertaista rakkaus on.
Rakkaus ei tule eikä mene, se on aina läsnä.
Rakastaminen on sitä, että osaa nauttia
ja iloita jostakin.
Monet kulkevat murheen murtamina,
koska eivät tiedä rakastavansa.
Jokainen hengenveto on rakkauden tunnustus:
haluan olla olemassa.
Ne jotka eivät rakasta, eivät hengitä.
He hukkuvat, ja haluavat viedä jonkun mukanaan,
kostoksi rakkaudelle, kiskovat syvyyksiin.
Mutta rakkaus pitää huolen omistaan,
on tyhjyyttä väkevämpi, kiskoo kuiville.
Pelko on peto joka nakertaa,
syö, ahmii ihmistä.
Moni käyttää kaikki voimansa,
koko elämänsä ajan pelon häätämiseen.
Pelko ajaa nurkkaan näännyttää.
Pelko ei käskemällä katoa, lähde karkuun.
Pelko vaanii, kiertää, läähättää korvaan:
pelkää!
Mitä pelolle voi tehdä?
Pelon voi ottaa syliin, hyväillä, tuudittaa uneen.
Sitä pelko pelkää, syliin ottamista. ”
Monday, September 1, 2008
Aina matkalla jonnekin
Erlend Loe: Supernaiivi
” Ajattelen Ferdinan Finneä. Yhtä taiteilijaa. Hän on jo suhteellisen vanha mutta aina hävyttömän hyvännäköinen, lisäksi hän näyttää aina iloiselta maalaillessaan kuvia merestä ja kukkasista ja mistä nyt ikinä maalaileekin.
Joku kertoi minulle nähneensä Finnen haastattelun TV:stä. Siitä on jo useita vuosia. Häneltä kysyttiin, kuinka hän haluaisi kuvailla elämäänsä. Kuinka hän määrittelisi ikään kuin elämän ytimen, jos hän nyt pysähtyisi katselemaan menneisyyttään? Finne mietti tovin ja vastasi, että hän oli juuri vähän aikaa sitten alkanut huomata, että elämä oli jollain tapaa vähän niinkuin matka.
Toivottavasti se pitää paikkansa. Että asia on siis kerrottu minulle juuri niinkuin se tapahtui. Että Ferdinand Finne todellakin sanoi niin.
Se on uskomattoman hienosti sanottu.
Oletan, että Finne osaa lukea. Että hän tietää maailmasta yhtä ja toista. Mikäli näin on, se saattaa tarkoittaa, että asiat ovatkin vähemmän monimutkaisia kuin mitä minä luulen. Toivon, että minä pystyn vastaamaan samalla tavalla, jos joku pyytää minua tekemään yhteenvedon elämästäni joskus kuudenkymmenen vuoden kuluttua. Että voin miettiä hetken ja sanoa, että minun mielestäni elämää voi verrata matkaan. Ja kuvitella, että ajattelen sitä ensimmäistä kertaa. Että keksin sen ihan itse ja että todella tarkoitan sitä.
Toistaiseksi en kerta kaikkiaan pysty sanomaan mitään sellaista. Tiellä on liian monia hämmennystä aiheuttavia tekijöitä. Asioita, joita tiedän. Asioita, joita ajattelen. Ironiaa. Asioita, joita ajattelen, että minun pitäisi tehdä, ja paikkoja, jonne minun pitäisi mennä. Aina vain muualle.
Silloin tällöin minä kadehdin kultakaloja.
Niillä on varmaankin vain muutaman sekunnin mittainen muisti. Niiden on mahdotonta seurata minkäänlaista ajatusketjua. Ne kokevat kaiken ensimmäistä kertaa. Joka kerta. Niin kauan kuin ne eivät itse ole selvillä omasta vajaavaisuudestaan, niiden elämän täytyy olla yhtä loputonta auringonpaistetta. Pelkkää juhlaa. Intoa aamusta iltaan. Ja viellä yölläkin.”
” Ajattelen Ferdinan Finneä. Yhtä taiteilijaa. Hän on jo suhteellisen vanha mutta aina hävyttömän hyvännäköinen, lisäksi hän näyttää aina iloiselta maalaillessaan kuvia merestä ja kukkasista ja mistä nyt ikinä maalaileekin.
Joku kertoi minulle nähneensä Finnen haastattelun TV:stä. Siitä on jo useita vuosia. Häneltä kysyttiin, kuinka hän haluaisi kuvailla elämäänsä. Kuinka hän määrittelisi ikään kuin elämän ytimen, jos hän nyt pysähtyisi katselemaan menneisyyttään? Finne mietti tovin ja vastasi, että hän oli juuri vähän aikaa sitten alkanut huomata, että elämä oli jollain tapaa vähän niinkuin matka.
Toivottavasti se pitää paikkansa. Että asia on siis kerrottu minulle juuri niinkuin se tapahtui. Että Ferdinand Finne todellakin sanoi niin.
Se on uskomattoman hienosti sanottu.
Oletan, että Finne osaa lukea. Että hän tietää maailmasta yhtä ja toista. Mikäli näin on, se saattaa tarkoittaa, että asiat ovatkin vähemmän monimutkaisia kuin mitä minä luulen. Toivon, että minä pystyn vastaamaan samalla tavalla, jos joku pyytää minua tekemään yhteenvedon elämästäni joskus kuudenkymmenen vuoden kuluttua. Että voin miettiä hetken ja sanoa, että minun mielestäni elämää voi verrata matkaan. Ja kuvitella, että ajattelen sitä ensimmäistä kertaa. Että keksin sen ihan itse ja että todella tarkoitan sitä.
Toistaiseksi en kerta kaikkiaan pysty sanomaan mitään sellaista. Tiellä on liian monia hämmennystä aiheuttavia tekijöitä. Asioita, joita tiedän. Asioita, joita ajattelen. Ironiaa. Asioita, joita ajattelen, että minun pitäisi tehdä, ja paikkoja, jonne minun pitäisi mennä. Aina vain muualle.
Silloin tällöin minä kadehdin kultakaloja.
Niillä on varmaankin vain muutaman sekunnin mittainen muisti. Niiden on mahdotonta seurata minkäänlaista ajatusketjua. Ne kokevat kaiken ensimmäistä kertaa. Joka kerta. Niin kauan kuin ne eivät itse ole selvillä omasta vajaavaisuudestaan, niiden elämän täytyy olla yhtä loputonta auringonpaistetta. Pelkkää juhlaa. Intoa aamusta iltaan. Ja viellä yölläkin.”
Wednesday, August 27, 2008
Ne pienet asiat
Asioita jotka saivat minut innostumaan lapsena:
- Lossit
- Olipa kerran elämä-sarjat
- Puut joihin pystyi kiipeämään
- Pyöräily kovaa vauhtia mäkeä alas
- Kiskis-karkit
- Sissi-elokuvat
- Linnat
- Käpysota
- Köydenveto pikkusiskon kanssa (koska voitin aina)
- Majojen rakentaminen
- Pahvilaatikot
- Jääpuikot
- Naruhyppely
- Saippuakuplat
- Käsiseisontojen tekeminen vedessä
- Keinuminen ja sitten keinusta hyppääminen niin pitkälle kuin pystyin
- Kieleni laittaminen jäätyneeseen lamppupylvääseen talvella
(jäi muuten kiinni siihen joka kerta)
- Kaikki mahdolliset tarinat noidista ja muista taikaolennoista
- Intiaanit
- Babar-kirjat
- Mikko Mallikas-kirjat
- I’m a little teapot-laulu
- Olohuoneen pöydällä seisominen ja laulaminen
- Sohvan käsinojan käyttäminen liukumäkenä
- Mummin hienojen nuoruudenajan yöpaitojen kokeileminen
- Katsominen kun isä ajoi partaa
(hänellä oli siinä tietty rutiini, tiesin aina mitä hän tekee seuraavaksi)
- Tina Turnerin musiikki (erityisesti laulu Best)
- Kirkan musiikki (erityisesti laulu Sä surun pyyhit silmistäni pois)
- Lossit
- Olipa kerran elämä-sarjat
- Puut joihin pystyi kiipeämään
- Pyöräily kovaa vauhtia mäkeä alas
- Kiskis-karkit
- Sissi-elokuvat
- Linnat
- Käpysota
- Köydenveto pikkusiskon kanssa (koska voitin aina)
- Majojen rakentaminen
- Pahvilaatikot
- Jääpuikot
- Naruhyppely
- Saippuakuplat
- Käsiseisontojen tekeminen vedessä
- Keinuminen ja sitten keinusta hyppääminen niin pitkälle kuin pystyin
- Kieleni laittaminen jäätyneeseen lamppupylvääseen talvella
(jäi muuten kiinni siihen joka kerta)
- Kaikki mahdolliset tarinat noidista ja muista taikaolennoista
- Intiaanit
- Babar-kirjat
- Mikko Mallikas-kirjat
- I’m a little teapot-laulu
- Olohuoneen pöydällä seisominen ja laulaminen
- Sohvan käsinojan käyttäminen liukumäkenä
- Mummin hienojen nuoruudenajan yöpaitojen kokeileminen
- Katsominen kun isä ajoi partaa
(hänellä oli siinä tietty rutiini, tiesin aina mitä hän tekee seuraavaksi)
- Tina Turnerin musiikki (erityisesti laulu Best)
- Kirkan musiikki (erityisesti laulu Sä surun pyyhit silmistäni pois)
Tuesday, August 5, 2008
Kun tietää olevansa kannettu ja rakastettu, uskaltaa seistä yksin
Tommy Hellsten: Elämän paradoksit
” RAKKAUDEN HAAVAT
Ihminen joka ei ole koskaan saanut rakkautta, ei voi tietää, ettei hän ole saanut rakkautta. Rakkaudettomuudesta on tullut hänelle normaalitila. Hän ei tiedä paremmasta, vaan kokee maailman sellaiseksi ettei siinä ole rakkautta. Ei hän sitä sen kummemmin ihmettele, se on hänelle luonnollista. Yhtä luonnollista kuin se, että hän selviytyy kehittämiensä strategioiden avulla.
Mutta kohdatessaan todellista rakkautta ihminen tunnistaa menneisyydessä kokemansa rakkaudettomuuden. Rakkaus muodostaa taustan, jota vasten rakkaudettomuus alkaa hahmottua. Ei voi tietää menettäneensä jotain hyvää, jos aina saa pahaa. Vasta saadessaan hyvää huomaa, että se, mitä on saanut, ei olekaan hyvää. Siksi rakkaus tekee kipeää sellaiselle, joka on joutunut elämään rakkaudettomuudessa. Tässä on syy siihen, miksi monet sisäisiä haavoja kantavat ihmiset torjuvat rakastavat ihmiset läheltään. Rakkauden mahdollisuus tekee niin kipeää, että on parempi hylätä rakastava ihminen.
Rakkaus herättää eloon ihmisessä olevan rakkaudettomuuden, sekä sen, minkä kohteeksi hän on joutunut että sen, mitä hän itse on levittänyt ympärilleen.
INHIMILLISYYS
Vahvuus ei herätä hellyyttä eikä myötätuntoa. Vahvuutta kunnioitetaan, pelätään ja kenties kadehditaan, mutta sitä ei rakasteta. Heikkoutta sen sijaan on helppo rakastaa. Jokainen tunnistaa toisen heikkoudessa oman heikkoutensa. Heikkous on niin inhimillistä. Heikkouden suunnassa on meidän jokaisen todellisin identiteettimme. Heikkous on ihmisen varjelluimpia salaisuuksia, koska se tekee haavoittuvaksi. Kun pääsemme näkemään toisen ihmisen heikkoutta, samastumme siihen. Tunnistamme toisen ihmisen inhimillisessä heikkoudessa oman inhimillisyytemme.
HAAVAMME LÄHENTÄVÄT MEITÄ TOISIIMME
Tosin on niitäkin, joissa toisen inhimillisyys herättää halveksuntaa. Nämä ovat ihmisiä, jotka eivät vielä ole valmiit kohtaamaan inhimillistä heikkouttaan. He pakenevat sitä ja pitävät yllä illuusiota omasta täydellisyydestään. He ovat ihmisiä joilla on sädekehä päänsä päällä, mutta he eivät näe että se pysyy siellä siksi, että sarvet pitävät sen paikoillaan. Muiden ihmisten heikkouden näkeminen on heille oikeastaan uhka. Se muistuttaa heitä heidän omasta heikkoudestaan. Nämä ihmiset eivät kykene suhtautuman myötätunnolla toisten heikkouteen, vaan he käyttävät sitä hyväkseen. Heitä on syytä varoa, sillä heissä ei vielä ole todellista kykyä läheisyyteen ja rehelliseen vuorovaikutukseen
YHTEYS
Huolet ja murheet täyttävät sellaisen ihmisen elämän, joka ei uskalla tai osaa jakaa ongelmiaan ja asioitaan muiden kanssa. Sen tähden puhuminen on niin tärkeää. Kun puhuu asioistaan jollekin, joka kuuntelee ja on oikeasti läsnä, tapahtuu jotain suurta. Ihmisen taakka pienenee. Hänen suhteellisuudentajunsa palautuu eikä hän enä näe tilannettaan niin synkkänä kuin ennen. Hän ei enää murskaudu ongelmiensa alle eikä tukehdu huoliinsa vaan katselee niitä asioina, joille voi tehdä jotain. Mitään ulkonaista muutosta ei välttämättä ole toisen kanssa puhuessa itse tilanteessa tapahtunut, mutta suhtautuminen siihen on muuttunut. Näin yhteys toiseen ihmiseen on poistanut pelon, vaikka se ei varsinaisesti ole asioita muuttanutkaan.
Yhteys luo turvaa. Mitä syvempään yhteyteen muiden kanssa ihminen uskaltautuu, sitä suuremmaksi hänen turvansa kasvaa. Mitä suuremmaksi ihmisen kokemus turvasta muodostuu, sitä pienemmäksi käy hänen ulkoinen turvallisuudentarpeensa. Ihminen alkaa sisäistä turvaa kokiessaan sietää elämässä olevaa turvattomuutta, sillä se ei enää herätä hänessä olevaa perusturvattomuutta. Sen tähden hän uskaltaa asettua alttiiksi vaaralliselle elämälle. Toisin sanoen hän alkaa elää luovasti. Kyky ottaa vastaan rakkautta johtaa siis luovuuteen ja auttaa oivaltamaan, ettei elämää tarvitse omavoimaisesti hallita.
Kun tietää olevansa kannettu ja rakastettu, uskaltaa seistä yksin.
” RAKKAUDEN HAAVAT
Ihminen joka ei ole koskaan saanut rakkautta, ei voi tietää, ettei hän ole saanut rakkautta. Rakkaudettomuudesta on tullut hänelle normaalitila. Hän ei tiedä paremmasta, vaan kokee maailman sellaiseksi ettei siinä ole rakkautta. Ei hän sitä sen kummemmin ihmettele, se on hänelle luonnollista. Yhtä luonnollista kuin se, että hän selviytyy kehittämiensä strategioiden avulla.
Mutta kohdatessaan todellista rakkautta ihminen tunnistaa menneisyydessä kokemansa rakkaudettomuuden. Rakkaus muodostaa taustan, jota vasten rakkaudettomuus alkaa hahmottua. Ei voi tietää menettäneensä jotain hyvää, jos aina saa pahaa. Vasta saadessaan hyvää huomaa, että se, mitä on saanut, ei olekaan hyvää. Siksi rakkaus tekee kipeää sellaiselle, joka on joutunut elämään rakkaudettomuudessa. Tässä on syy siihen, miksi monet sisäisiä haavoja kantavat ihmiset torjuvat rakastavat ihmiset läheltään. Rakkauden mahdollisuus tekee niin kipeää, että on parempi hylätä rakastava ihminen.
Rakkaus herättää eloon ihmisessä olevan rakkaudettomuuden, sekä sen, minkä kohteeksi hän on joutunut että sen, mitä hän itse on levittänyt ympärilleen.
INHIMILLISYYS
Vahvuus ei herätä hellyyttä eikä myötätuntoa. Vahvuutta kunnioitetaan, pelätään ja kenties kadehditaan, mutta sitä ei rakasteta. Heikkoutta sen sijaan on helppo rakastaa. Jokainen tunnistaa toisen heikkoudessa oman heikkoutensa. Heikkous on niin inhimillistä. Heikkouden suunnassa on meidän jokaisen todellisin identiteettimme. Heikkous on ihmisen varjelluimpia salaisuuksia, koska se tekee haavoittuvaksi. Kun pääsemme näkemään toisen ihmisen heikkoutta, samastumme siihen. Tunnistamme toisen ihmisen inhimillisessä heikkoudessa oman inhimillisyytemme.
HAAVAMME LÄHENTÄVÄT MEITÄ TOISIIMME
Tosin on niitäkin, joissa toisen inhimillisyys herättää halveksuntaa. Nämä ovat ihmisiä, jotka eivät vielä ole valmiit kohtaamaan inhimillistä heikkouttaan. He pakenevat sitä ja pitävät yllä illuusiota omasta täydellisyydestään. He ovat ihmisiä joilla on sädekehä päänsä päällä, mutta he eivät näe että se pysyy siellä siksi, että sarvet pitävät sen paikoillaan. Muiden ihmisten heikkouden näkeminen on heille oikeastaan uhka. Se muistuttaa heitä heidän omasta heikkoudestaan. Nämä ihmiset eivät kykene suhtautuman myötätunnolla toisten heikkouteen, vaan he käyttävät sitä hyväkseen. Heitä on syytä varoa, sillä heissä ei vielä ole todellista kykyä läheisyyteen ja rehelliseen vuorovaikutukseen
YHTEYS
Huolet ja murheet täyttävät sellaisen ihmisen elämän, joka ei uskalla tai osaa jakaa ongelmiaan ja asioitaan muiden kanssa. Sen tähden puhuminen on niin tärkeää. Kun puhuu asioistaan jollekin, joka kuuntelee ja on oikeasti läsnä, tapahtuu jotain suurta. Ihmisen taakka pienenee. Hänen suhteellisuudentajunsa palautuu eikä hän enä näe tilannettaan niin synkkänä kuin ennen. Hän ei enää murskaudu ongelmiensa alle eikä tukehdu huoliinsa vaan katselee niitä asioina, joille voi tehdä jotain. Mitään ulkonaista muutosta ei välttämättä ole toisen kanssa puhuessa itse tilanteessa tapahtunut, mutta suhtautuminen siihen on muuttunut. Näin yhteys toiseen ihmiseen on poistanut pelon, vaikka se ei varsinaisesti ole asioita muuttanutkaan.
Yhteys luo turvaa. Mitä syvempään yhteyteen muiden kanssa ihminen uskaltautuu, sitä suuremmaksi hänen turvansa kasvaa. Mitä suuremmaksi ihmisen kokemus turvasta muodostuu, sitä pienemmäksi käy hänen ulkoinen turvallisuudentarpeensa. Ihminen alkaa sisäistä turvaa kokiessaan sietää elämässä olevaa turvattomuutta, sillä se ei enää herätä hänessä olevaa perusturvattomuutta. Sen tähden hän uskaltaa asettua alttiiksi vaaralliselle elämälle. Toisin sanoen hän alkaa elää luovasti. Kyky ottaa vastaan rakkautta johtaa siis luovuuteen ja auttaa oivaltamaan, ettei elämää tarvitse omavoimaisesti hallita.
Kun tietää olevansa kannettu ja rakastettu, uskaltaa seistä yksin.
Monday, August 4, 2008
Valeminä
Tommy Hellsten: Elämän paradoksit
” Jos ihminen on jo varhaisessa lapsuudessaan joutunut kasvamaan rakkaudettomuudessa, hän on kehittänyt selviytymiskeinoja, joihin hän samastuu siinä määrin, että niistä tulee hänen valeminänsä. Hänen todellinen identiteettinsä jää hänelle vieraaksi ja hän samastuu valeminäänsä. Tämän valeidentiteetin hän kuljettaa mukanaan aikuisuuteen. Hän reagoi ihmisiin, tapahtumiin ja itseensä valeminänsä kautta. Hän siis elää elämää, joka on hänen menneisyytensä sitomaa.
NEGATIIVINEN INDIVIDUALISMI
Ihminen, joka ei ole saanut sitä rakkautta mitä hänen persoonansa tarvitsisi kehittyäkseen, jää vangiksi omaan sisimpäänsä. Hänen vankilansa muodostuu hänen tyydyttämättömistä tarpeistaan. Hän kulkee ympäriinsä täynnä lapsen tarpeita, joiden olisi pitänyt tyydyttyä rakkaudellisessa vuorovaikutuksessa vanhempien ja erityisesti äidin kanssa. Nämä lapsen tarpeet vääristävät hänen näkökenttäänsä. Hän näkee toiset ihmiset omien tyydyttämättä jääneiden tarpeidensa lävitse. On kuin ne muodostaisivat kalvon hänen ja muiden välille, kalvon joka estää näkemästä toisia sellaisina kuin he ovat. Hän näkee toisissa vain sen, mitä he voisivat hänelle antaa. Hän ajattelee aina asioita itsensä kannalta. Hänellä ei ole varaa antaa muille mitään, koska hän itse tarvitsee kaikkea. Hän ei koskaan vapaudu itsestään.
Tällainen negatiivinen individualismi näyttää muodostuvan lähes eräänlaiseksi psyykkiseksi kulkutaudiksi kulttuurissamme. Yhteisöllisyyden murentuessa mahdollisuus keskinäiseen vuorovaikutukseen vähenee. Kun vuorovaikutus vähenee, rakkaus vähenee. Mitä vähemmän ihmiset saavat rakkautta, sitä suurempi rakkauden vaje heissä on.
Rakkaudettomuudessa ei voi elää, siinä voi pelkästää selviytyä.
Mitä suurempi rakkauden vaje, sitä vähemmän on mitä antaa muille.
Siksi kaikki kulkevat ympäriinsä ja ”toteuttavat itseään” eli siis itse asiassa etsivät rakkautta.
POSITIIVINEN INDIVIDUALISMI
On olemassa myös positiivista individualismia. Sen edellytyksenä on rakkaus. Positiivinen individualismi syntyy, kun ihmisen syvimmät tarpeet tyydyttyvät, kun hän tulee nähdyksi ja kuulluksi omana itsenään, kun hän saa osakseen arvostusta ja huomiota, kun häntä pidetään tärkeänä ja hänen lähellään halutaan olla. Näin hän alkaa nähdä itsensä sellaisena kuin hänet on nähty. Hän arvostaa itseään, hän hyväksyy omat tunteensa eikä ohita omia tarpeitaan, hän asuu itsessään ja on syvällisellä tavalla tietoinen omasta identiteetistään. Hänellä on mitä antaa muille siksi, että on itsekin saanut niin paljon.
Sen tähden hän ei ajattele asioita vain omalta kannaltaan, vaan kykenee myös asettumaan toisten asemaan. Hänellä on yksinkertaisesti varaa siihen. Hän on malja joka vuotaa yli. Hänestä on tullut ihminen, joka kunnioittaa toista subjektina, tämän omana erillisenä itsenä. Negatiivisen individualismin vallassa oleva ihminen ei näe toista subjektina, vaan objektina. Positiivinen individualismi rakentuu yhteisöllisyyden ja keskinäisen riippuvuuden varaan, kun taas toinen rakentuu vain omien selviytymisstrategioiden varaan.
Toinen syntyy rakkaudessa, toinen syntyy kun rakkaudettomuudesta pitää selviytyä.”
” Jos ihminen on jo varhaisessa lapsuudessaan joutunut kasvamaan rakkaudettomuudessa, hän on kehittänyt selviytymiskeinoja, joihin hän samastuu siinä määrin, että niistä tulee hänen valeminänsä. Hänen todellinen identiteettinsä jää hänelle vieraaksi ja hän samastuu valeminäänsä. Tämän valeidentiteetin hän kuljettaa mukanaan aikuisuuteen. Hän reagoi ihmisiin, tapahtumiin ja itseensä valeminänsä kautta. Hän siis elää elämää, joka on hänen menneisyytensä sitomaa.
NEGATIIVINEN INDIVIDUALISMI
Ihminen, joka ei ole saanut sitä rakkautta mitä hänen persoonansa tarvitsisi kehittyäkseen, jää vangiksi omaan sisimpäänsä. Hänen vankilansa muodostuu hänen tyydyttämättömistä tarpeistaan. Hän kulkee ympäriinsä täynnä lapsen tarpeita, joiden olisi pitänyt tyydyttyä rakkaudellisessa vuorovaikutuksessa vanhempien ja erityisesti äidin kanssa. Nämä lapsen tarpeet vääristävät hänen näkökenttäänsä. Hän näkee toiset ihmiset omien tyydyttämättä jääneiden tarpeidensa lävitse. On kuin ne muodostaisivat kalvon hänen ja muiden välille, kalvon joka estää näkemästä toisia sellaisina kuin he ovat. Hän näkee toisissa vain sen, mitä he voisivat hänelle antaa. Hän ajattelee aina asioita itsensä kannalta. Hänellä ei ole varaa antaa muille mitään, koska hän itse tarvitsee kaikkea. Hän ei koskaan vapaudu itsestään.
Tällainen negatiivinen individualismi näyttää muodostuvan lähes eräänlaiseksi psyykkiseksi kulkutaudiksi kulttuurissamme. Yhteisöllisyyden murentuessa mahdollisuus keskinäiseen vuorovaikutukseen vähenee. Kun vuorovaikutus vähenee, rakkaus vähenee. Mitä vähemmän ihmiset saavat rakkautta, sitä suurempi rakkauden vaje heissä on.
Rakkaudettomuudessa ei voi elää, siinä voi pelkästää selviytyä.
Mitä suurempi rakkauden vaje, sitä vähemmän on mitä antaa muille.
Siksi kaikki kulkevat ympäriinsä ja ”toteuttavat itseään” eli siis itse asiassa etsivät rakkautta.
POSITIIVINEN INDIVIDUALISMI
On olemassa myös positiivista individualismia. Sen edellytyksenä on rakkaus. Positiivinen individualismi syntyy, kun ihmisen syvimmät tarpeet tyydyttyvät, kun hän tulee nähdyksi ja kuulluksi omana itsenään, kun hän saa osakseen arvostusta ja huomiota, kun häntä pidetään tärkeänä ja hänen lähellään halutaan olla. Näin hän alkaa nähdä itsensä sellaisena kuin hänet on nähty. Hän arvostaa itseään, hän hyväksyy omat tunteensa eikä ohita omia tarpeitaan, hän asuu itsessään ja on syvällisellä tavalla tietoinen omasta identiteetistään. Hänellä on mitä antaa muille siksi, että on itsekin saanut niin paljon.
Sen tähden hän ei ajattele asioita vain omalta kannaltaan, vaan kykenee myös asettumaan toisten asemaan. Hänellä on yksinkertaisesti varaa siihen. Hän on malja joka vuotaa yli. Hänestä on tullut ihminen, joka kunnioittaa toista subjektina, tämän omana erillisenä itsenä. Negatiivisen individualismin vallassa oleva ihminen ei näe toista subjektina, vaan objektina. Positiivinen individualismi rakentuu yhteisöllisyyden ja keskinäisen riippuvuuden varaan, kun taas toinen rakentuu vain omien selviytymisstrategioiden varaan.
Toinen syntyy rakkaudessa, toinen syntyy kun rakkaudettomuudesta pitää selviytyä.”
Sunday, August 3, 2008
Vain yhdessä voi olla yksin
Tommy Hellsten: Elämän paradoksit
" Vain ihminen, joka on ottanut vastuun itsestään ja alkanut saada omaa identiteettiään, voi olla syvällisessä vuorovaikutuksessa toisiin ilman että hän takertuu tai ripustautuu heihin. Mutta omaksi persoonaksi syntyy ja identiteetin saa vasta suostuessaan syvälliseen riippuvuuteen ja rakkaudelliseen vuorovaikutukseen toisten kanssa. Ihminen syntyy siksi, mikä hän syvimmiltään on, vasta sitten kun hän tajuaa riippuvuutensa toisista.
RAKKAUDEN TARVE
Ihminen on luotu elämään yhteydessä toisiin. Ihmisen syvin tarve on hänen rakkauden tarpeensa. Ihmisen on saatava kuulua johonkin ja liittyä johonkin. Ilman kuulumista johonkin hän on kuin kasvi vailla kasvualustaa. Jokainen ihminen tarvitsee emotionaalisen lähiyhteisön, sellaisen, jossa hän saa olla oma itsensä ja kasvaa omaksi itsekseen.
Yhteys on eristyneisyyden vastakohta, se on syvällistä vuorovaikutusta ja toisten päästämistä sinne missä on ihmisen kaikkein pyhin. Yhteys merkitsee ravituksi tulemista, henkisen ruoan saamista, mikä mahdollistaa kasvun ihmisenä. Ihmisen identiteetti muotoutuu rakkaudellisessa ja totuudellisessa vuorovaikutuksessa
Saamme sen mitä olemme toisilta ihmisiltä.
Vuorovaikutuksessa ihminen myös kasvaa omaan kokoonsa. Hän saa tervettä suhteellisuuden tajua, ymmärtämystä siitä mihin hän itse kykenee ja mihin hän tarvitsee muita. Eläessään yhteydessä toisiin ihminen saa suojan omavoimaisuutta vastaan. Omavoimainen ihminen ei ole sovussa oman heikkoutensa kanssa. Hän yrittää peittää sen teeskentelemällä aina vahvaa, sellaista joka ei koskaan tarvitse muita. Omavoimaisuus on vahvuutta, joka perustuu heikkouden kieltämiseen. Yhteys toisiin antaa suojan tätä vääristynyttä vahvuutta vastaan.
Yhteys on mahdollista vain siellä, missä vallitsee rakkaus. Ihminen on luotu elämään rakkaudessa, sillä ilman rakkautta ei ole elämää. Ilman rakkautta kukaan ei synny persoonaksi. Rakkaus on maailmankaikkeudessa ainoa paikka, jossa ihmisen persoona voi syntyä. Persoonaksi syntyminen merkitsee omaan ainutlaatuisuuteen astumista. Se on sisimpänsä näyttämistä ja avaamista paitsi muille myös itselleen. Se on siis haavoittuvuutta ja sen tähden mahdollista vain rakkaudessa.
Psyykkinen syntymä on yhtä dramaattista kuin fyysinenkin. Jokaisella on sisällään paljon sellaista, mikä ei ole saanut syntyä ja tulla todeksi. Tämä sisimmässä oleva syntymätön on tuntematonta ja siksi pelottavaa. Syntyessään omaksi itsekseen ihminen käy kohti tätä tuntematonta."
" Vain ihminen, joka on ottanut vastuun itsestään ja alkanut saada omaa identiteettiään, voi olla syvällisessä vuorovaikutuksessa toisiin ilman että hän takertuu tai ripustautuu heihin. Mutta omaksi persoonaksi syntyy ja identiteetin saa vasta suostuessaan syvälliseen riippuvuuteen ja rakkaudelliseen vuorovaikutukseen toisten kanssa. Ihminen syntyy siksi, mikä hän syvimmiltään on, vasta sitten kun hän tajuaa riippuvuutensa toisista.
RAKKAUDEN TARVE
Ihminen on luotu elämään yhteydessä toisiin. Ihmisen syvin tarve on hänen rakkauden tarpeensa. Ihmisen on saatava kuulua johonkin ja liittyä johonkin. Ilman kuulumista johonkin hän on kuin kasvi vailla kasvualustaa. Jokainen ihminen tarvitsee emotionaalisen lähiyhteisön, sellaisen, jossa hän saa olla oma itsensä ja kasvaa omaksi itsekseen.
Yhteys on eristyneisyyden vastakohta, se on syvällistä vuorovaikutusta ja toisten päästämistä sinne missä on ihmisen kaikkein pyhin. Yhteys merkitsee ravituksi tulemista, henkisen ruoan saamista, mikä mahdollistaa kasvun ihmisenä. Ihmisen identiteetti muotoutuu rakkaudellisessa ja totuudellisessa vuorovaikutuksessa
Saamme sen mitä olemme toisilta ihmisiltä.
Vuorovaikutuksessa ihminen myös kasvaa omaan kokoonsa. Hän saa tervettä suhteellisuuden tajua, ymmärtämystä siitä mihin hän itse kykenee ja mihin hän tarvitsee muita. Eläessään yhteydessä toisiin ihminen saa suojan omavoimaisuutta vastaan. Omavoimainen ihminen ei ole sovussa oman heikkoutensa kanssa. Hän yrittää peittää sen teeskentelemällä aina vahvaa, sellaista joka ei koskaan tarvitse muita. Omavoimaisuus on vahvuutta, joka perustuu heikkouden kieltämiseen. Yhteys toisiin antaa suojan tätä vääristynyttä vahvuutta vastaan.
Yhteys on mahdollista vain siellä, missä vallitsee rakkaus. Ihminen on luotu elämään rakkaudessa, sillä ilman rakkautta ei ole elämää. Ilman rakkautta kukaan ei synny persoonaksi. Rakkaus on maailmankaikkeudessa ainoa paikka, jossa ihmisen persoona voi syntyä. Persoonaksi syntyminen merkitsee omaan ainutlaatuisuuteen astumista. Se on sisimpänsä näyttämistä ja avaamista paitsi muille myös itselleen. Se on siis haavoittuvuutta ja sen tähden mahdollista vain rakkaudessa.
Psyykkinen syntymä on yhtä dramaattista kuin fyysinenkin. Jokaisella on sisällään paljon sellaista, mikä ei ole saanut syntyä ja tulla todeksi. Tämä sisimmässä oleva syntymätön on tuntematonta ja siksi pelottavaa. Syntyessään omaksi itsekseen ihminen käy kohti tätä tuntematonta."
Friday, July 18, 2008
"Jollet pidä jalanjäljistä kasvoillasi, miksi makaat lattialla?"
Tommy Hellsten: Elämän lapsi
" Mitä siis on vastuun ottaminen omasta elämästä? Se on syntymistä omaksi itsekseen. Tulemista persoonaksi, joka uskaltaa näkyä ja kuulua. Persoonaksi, joka ottaa tilan. Se on heräämistä arvostamaan itseään, omia tunteitaan ja tarpeitaan.Se on vakavoitumista oman todellisen minän kohdalla. Samalla se on tietysti vakavoitumista muiden kohdalla. Kun huomaan, että minä olen persoona, jolla on omat tunteet ja tarpeet, huomaan samalla, että myös muut ovat sitä. Näin vastuun ottaminen omista tunteista ja tarpeista johtaa myös muiden kunnioittamiseen ja arvostamiseen. Kun suostun kohtaamaan omat kasvukipuni, minulla on kädet niin täynnä tekemistä, että ei riitä aikaa toisten asioihin sekaantumiseen. Muut saavat elää omaa elämäänsä.
Vastuun ottaminen on erillisyyden sietämistä ja vähitellen siitä iloitsemista. Se on uskallusta käyttää omaa positiivista ja rakentavaa vihaansa oman persoonan suojana. Se ilmenee kykynä elää omaa elämäänsä ja antaa muiden elää omaansa. Se merkitsee ripustautumisesta kieltäytymistä ja myös uskallusta aidosti tarvita toisia ihmisiä, kommunikoida heidän kanssaan ja olla avoin. Vastuulliseen elämään kuuluu uskallus ottaa riskejä ja luopua omavoimaisesta elämänsä kontrolloimisesta. Se on siis kykyä uskoa ja luottaa muuhun kuin omaan itseen. Se on lopulta myös oman syyllisyytensä aitoa kohtaamista ja läpielämistä. Se on vapautumista syyllisyyteen ja sitä kautta syyllisyydestä vapautumista."
" Mitä siis on vastuun ottaminen omasta elämästä? Se on syntymistä omaksi itsekseen. Tulemista persoonaksi, joka uskaltaa näkyä ja kuulua. Persoonaksi, joka ottaa tilan. Se on heräämistä arvostamaan itseään, omia tunteitaan ja tarpeitaan.Se on vakavoitumista oman todellisen minän kohdalla. Samalla se on tietysti vakavoitumista muiden kohdalla. Kun huomaan, että minä olen persoona, jolla on omat tunteet ja tarpeet, huomaan samalla, että myös muut ovat sitä. Näin vastuun ottaminen omista tunteista ja tarpeista johtaa myös muiden kunnioittamiseen ja arvostamiseen. Kun suostun kohtaamaan omat kasvukipuni, minulla on kädet niin täynnä tekemistä, että ei riitä aikaa toisten asioihin sekaantumiseen. Muut saavat elää omaa elämäänsä.
Vastuun ottaminen on erillisyyden sietämistä ja vähitellen siitä iloitsemista. Se on uskallusta käyttää omaa positiivista ja rakentavaa vihaansa oman persoonan suojana. Se ilmenee kykynä elää omaa elämäänsä ja antaa muiden elää omaansa. Se merkitsee ripustautumisesta kieltäytymistä ja myös uskallusta aidosti tarvita toisia ihmisiä, kommunikoida heidän kanssaan ja olla avoin. Vastuulliseen elämään kuuluu uskallus ottaa riskejä ja luopua omavoimaisesta elämänsä kontrolloimisesta. Se on siis kykyä uskoa ja luottaa muuhun kuin omaan itseen. Se on lopulta myös oman syyllisyytensä aitoa kohtaamista ja läpielämistä. Se on vapautumista syyllisyyteen ja sitä kautta syyllisyydestä vapautumista."
Monday, June 30, 2008
Minun Uskontunnustukseni
Minä uskon rakkauteen, ja että siihen on monta tietä. Rakkaus ilmenee monissa muodoissa, ei ole vain yhtä rakkauden ilmentymää. Yksi on kuitenkin kaikkien muiden teiden summa,kahden rakastavaisen elämän kestävä rakkaus. Kahden ihmisen, minun kohdallani miehen ja naisen välinen rakkaus.
Uskon tasapainoon ja tasa-arvoon, niin sisällä ihmisessä itsessään kuin myös hänen ihmissuhteissaan. Tasapaino ihmissuhteisiin syntyy tasapainosta yksilön itsensä sisällä.
Jos katsomme koivupuuta päivän tai tunnin ajan, emme näe sen kasvavan vaikka se todellisuudessa muuttuu ja kasvaa jokainen hetki.Kun palaamme saman puun luo kymmenen vuoden kuluttua näemme sen muuttuneen. Sama pätee ihmiseen. Ei ihmisestä tule mitä hänestä tulee sattumalta, jokaisen ihmisen luonteenpiirteisiin on syynsä.Nämä syyt löytyvät ihmisen sisimmästä ja menneisyydestä. Vain katsomalla omaan sisimpääsi ja menneisyyteesi, voit ymmärtää miksi tällähetkellä olet missä ja mikä olet.
Tämä ymmärrys johtaa tasapainoon. Meidän on tiedettävä mistä tulemme voidaksemme tietää minne olemme menossa. Elämä on jatkuvaa uudelleensyntymistä. Kuten koivupuu, mekin kasvamme ja muutumme koko elämiemme ajan. Meidän on ymmärrettävä menneisyytemme kautta nykyhetkemme, ettemme kasva väärään suuntaan.
Uskon tasapainoon ja tasa-arvoon, niin sisällä ihmisessä itsessään kuin myös hänen ihmissuhteissaan. Tasapaino ihmissuhteisiin syntyy tasapainosta yksilön itsensä sisällä.
Jos katsomme koivupuuta päivän tai tunnin ajan, emme näe sen kasvavan vaikka se todellisuudessa muuttuu ja kasvaa jokainen hetki.Kun palaamme saman puun luo kymmenen vuoden kuluttua näemme sen muuttuneen. Sama pätee ihmiseen. Ei ihmisestä tule mitä hänestä tulee sattumalta, jokaisen ihmisen luonteenpiirteisiin on syynsä.Nämä syyt löytyvät ihmisen sisimmästä ja menneisyydestä. Vain katsomalla omaan sisimpääsi ja menneisyyteesi, voit ymmärtää miksi tällähetkellä olet missä ja mikä olet.
Tämä ymmärrys johtaa tasapainoon. Meidän on tiedettävä mistä tulemme voidaksemme tietää minne olemme menossa. Elämä on jatkuvaa uudelleensyntymistä. Kuten koivupuu, mekin kasvamme ja muutumme koko elämiemme ajan. Meidän on ymmärrettävä menneisyytemme kautta nykyhetkemme, ettemme kasva väärään suuntaan.
Tuesday, June 17, 2008
Kuolla maailmalle, syntyä uudestaan meille itsellemme
Paulo Coelho: Portobellon noita
” On aivan eri asia heittäytyä tilanteeseen mukaan, kuin ryhtyä analysoimaan sitä viileästi. En sano mitään mutta olen varma, että hän tietää vastauksen.
’Hyvä’, Andrea jatkaa. ’Tuo kaikki oli tietämättäni minun sisimmässäni. Ja sisimmässäni oli ihminen sen naamion takana joka putosi tänään näyttämöllä. Huomasitko minussa mitään erikoista?’
’Huomasin. Säteilit aivan uudenlaista valoa.’
’Karismaa, jumalallista voimaa joka saa ilmauksensa miehissä ja naisissa. Yliluonnollista voimaa jota meidän ei tarvitse näyttää kenellekään, koska sen näkevät kaikki, jopa ne jotka eivät yleensä vaistoa asioita herkästi. Mutta tuo voima tulee esiin vasta sitten, kun olemme riisuutuneet alastomiksi, kuolleet maailmalle ja syntyneet uudestaan meille itsellemme. Eilen illalla minä kuolin. Kun astuin tänään näyttämölle ja näin, että tein juuri niin kuin olin aina halunnut tehdä, synnyin uudestaan tuhkasta.
Olen nimittäin aina yrittänyt olla se kuka olen, mutten ole kyennyt. Olen aina yrittänyt tehdä vaikutuksen toisiin ihmisiin, käydä älykkäitä keskusteluja, olla vanhemmilleni mieliksi ja käyttää samanaikaisesti kaikkia keinoja pystyäkseni tekemään sitä mitä haluan todella tehdä. Olen aina raivannut tietäni verenmaku suussa, turvautumalla kyyneliin ja tahdonvoimaan, mutta eilen tajusin valinneeni väärän tavan. Unelmani ei vaadi mitään tuollaista, vaan minun on vain antauduttava sille ja purettava hammasta, jos luulen joutuvani kärsimään, koska kärsimys on ohimenevää.’
’Miksi sinä kerrot minulle tuollaisia?’
’Anna minun puhua loppuun. Tuolla matkalla, jolla kärsimys on tuntunut olevan enemmän sääntö kuin poikkeus, olen taistellut sellaisten asioiden puolesta joiden puolesta ei kannata taistella. Niin kuin esimerkiksi rakkauden. Ihminen joko rakastaa tai ei rakasta, eikä mikään mahti maailmassa saa tuota tunnetta aikaan pakkokeinoin.
Voimme olla rakastavinamme. Voimme tottua toiseen ihmiseen. Voimme elää koko elämämme ystävinä ja tovereina, perustaa perheen, rakastella ja saada orgasmin joka ilta, ja tuntea silti hirvittävää tyhjyyttä, ajatella että jotain tärkeää puuttuu. Olin oppinut kaikenlaista miehen ja naisen välisestä suhteesta ja olen yrittänyt siitä syystä taistella sellaisten asioiden puolesta, jotka eivät ole oikeastaan olleet taistelemisen arvoisia. Ja se tarkoittaa myös sinua.
Kun annoin äsken rakastellessamme kaikkeni ja näin sinun tekevän samoin, ymmärsin ettei sinun kaikkesi antaminen enää kiinnosta minua. Käyn nyt nukkumaan viereesi, mutta huomenna lähden. Teatteri on minun rituaalini, ja siellä pystyn ilmaisemaan ja kehittämään sitä mitä haluan.’
--
’Haluan kaiken. Haluan villieläimen raivon ja hellyyden. Haluan häiritä naapureita ja rauhoitella heitä. En halua sänkyyni naisia vaan miehiä, todellisia miehiä niinkuin sinä. Ei ole väliä sillä rakastavatko he minua vai käyttävätkö he minua hyväkseen, koska minun rakkauteni on suurempi.
--
’ Ja lopuksi. Juttelin Athenan kanssa ainoastaan siitä, kuinka tukahdetun energian pystyy herättämään niinkin yksinkertaisella tavalla kuin rakastelemalla tai kulkemalla kadulla ja toistamalla itsekseen: Olen tässä ja nyt.’ ”
” On aivan eri asia heittäytyä tilanteeseen mukaan, kuin ryhtyä analysoimaan sitä viileästi. En sano mitään mutta olen varma, että hän tietää vastauksen.
’Hyvä’, Andrea jatkaa. ’Tuo kaikki oli tietämättäni minun sisimmässäni. Ja sisimmässäni oli ihminen sen naamion takana joka putosi tänään näyttämöllä. Huomasitko minussa mitään erikoista?’
’Huomasin. Säteilit aivan uudenlaista valoa.’
’Karismaa, jumalallista voimaa joka saa ilmauksensa miehissä ja naisissa. Yliluonnollista voimaa jota meidän ei tarvitse näyttää kenellekään, koska sen näkevät kaikki, jopa ne jotka eivät yleensä vaistoa asioita herkästi. Mutta tuo voima tulee esiin vasta sitten, kun olemme riisuutuneet alastomiksi, kuolleet maailmalle ja syntyneet uudestaan meille itsellemme. Eilen illalla minä kuolin. Kun astuin tänään näyttämölle ja näin, että tein juuri niin kuin olin aina halunnut tehdä, synnyin uudestaan tuhkasta.
Olen nimittäin aina yrittänyt olla se kuka olen, mutten ole kyennyt. Olen aina yrittänyt tehdä vaikutuksen toisiin ihmisiin, käydä älykkäitä keskusteluja, olla vanhemmilleni mieliksi ja käyttää samanaikaisesti kaikkia keinoja pystyäkseni tekemään sitä mitä haluan todella tehdä. Olen aina raivannut tietäni verenmaku suussa, turvautumalla kyyneliin ja tahdonvoimaan, mutta eilen tajusin valinneeni väärän tavan. Unelmani ei vaadi mitään tuollaista, vaan minun on vain antauduttava sille ja purettava hammasta, jos luulen joutuvani kärsimään, koska kärsimys on ohimenevää.’
’Miksi sinä kerrot minulle tuollaisia?’
’Anna minun puhua loppuun. Tuolla matkalla, jolla kärsimys on tuntunut olevan enemmän sääntö kuin poikkeus, olen taistellut sellaisten asioiden puolesta joiden puolesta ei kannata taistella. Niin kuin esimerkiksi rakkauden. Ihminen joko rakastaa tai ei rakasta, eikä mikään mahti maailmassa saa tuota tunnetta aikaan pakkokeinoin.
Voimme olla rakastavinamme. Voimme tottua toiseen ihmiseen. Voimme elää koko elämämme ystävinä ja tovereina, perustaa perheen, rakastella ja saada orgasmin joka ilta, ja tuntea silti hirvittävää tyhjyyttä, ajatella että jotain tärkeää puuttuu. Olin oppinut kaikenlaista miehen ja naisen välisestä suhteesta ja olen yrittänyt siitä syystä taistella sellaisten asioiden puolesta, jotka eivät ole oikeastaan olleet taistelemisen arvoisia. Ja se tarkoittaa myös sinua.
Kun annoin äsken rakastellessamme kaikkeni ja näin sinun tekevän samoin, ymmärsin ettei sinun kaikkesi antaminen enää kiinnosta minua. Käyn nyt nukkumaan viereesi, mutta huomenna lähden. Teatteri on minun rituaalini, ja siellä pystyn ilmaisemaan ja kehittämään sitä mitä haluan.’
--
’Haluan kaiken. Haluan villieläimen raivon ja hellyyden. Haluan häiritä naapureita ja rauhoitella heitä. En halua sänkyyni naisia vaan miehiä, todellisia miehiä niinkuin sinä. Ei ole väliä sillä rakastavatko he minua vai käyttävätkö he minua hyväkseen, koska minun rakkauteni on suurempi.
--
’ Ja lopuksi. Juttelin Athenan kanssa ainoastaan siitä, kuinka tukahdetun energian pystyy herättämään niinkin yksinkertaisella tavalla kuin rakastelemalla tai kulkemalla kadulla ja toistamalla itsekseen: Olen tässä ja nyt.’ ”
Sunday, June 1, 2008
Remaining open to love
Paulo Coelho: Like the flowing river
"There are times when we long to be able to help someone whom we love very much, but we can do nothing. Circumstances will not allow us to approach them, or the person is closed off to any gesture of solidarity and support.
Then all we are left with is love. At such times, when we can do nothing else, we can still love-without expecting any reward or change or gratitude.
If we do this, the energy of love will begin to transform the universe about us. Wherever this energy appears, it always achieves its ends. ‘Time does not transform man. Will-power does not change man. Love transforms,’ says Henry Drummond.
--
Love transforms and love cures; but, sometimes, love builds deadly traps and can end up destroying a person who had resolved to give him or herself completely. What is this complex feeling which, deep down, is the only reason we continue to live, struggle and improve?
It would be irresponsible of me to attempt to define it, because I, along with every other human being, can only feel it. Thousands of books have been written on the subject, plays have been put on, films produced, poems composed, sculptures carved out of wood or marble; and yet all any artist can convey is the idea of a feeling, not the feeling itself.
But I have learned that this feeling is present in the small things, and manifests itself in the most insignificant of our actions. It is necessary, therefore, to keep love always in mind, regardless of whether or not we take action.
Picking up the phone and saying the affectionate words we have been postponing. Opening the door to someone who needs our help. Accepting a job. Leaving a job. Taking a decision that we were putting off for later. Asking forgiveness for a mistake we made and which keeps niggling at us. Demanding a right that is ours. Opening an account at the local florist’s, which is a far more important shop than the jeweller’s. Putting music on really loud when the person you love is far away, and turning the volume down when he or she is near. Knowing when to say ‘yes’ and ‘no’, because love works with all our energies. Discovering a sport that can be played by two. Not following any recipe, not even those contained in this paragraph, because love requires creativity.
And when none of this is possible, when all that remains is loneliness, then remember this story that a reader once sent to me.
A rose dreamed day and night about bees, but no bee ever landed on her petals.
The flower, however, continued to dream. During the long nights, she imagined a heaven full of bees, which flew down to bestow fond kisses on her. By doing this, she was able to last until the next day, when she opened again to the light of the sun.
One night, the moon, who knew of the rose’s loneliness, asked: ‘Aren’t you tired of waiting?’
‘Possibly, but I have to keep trying.’
‘Why?’
‘Because if I don’t remain open, I will simply fade away.’
At times, when loneliness seems to crush all beauty, the only way to resist it is to remain open."
"There are times when we long to be able to help someone whom we love very much, but we can do nothing. Circumstances will not allow us to approach them, or the person is closed off to any gesture of solidarity and support.
Then all we are left with is love. At such times, when we can do nothing else, we can still love-without expecting any reward or change or gratitude.
If we do this, the energy of love will begin to transform the universe about us. Wherever this energy appears, it always achieves its ends. ‘Time does not transform man. Will-power does not change man. Love transforms,’ says Henry Drummond.
--
Love transforms and love cures; but, sometimes, love builds deadly traps and can end up destroying a person who had resolved to give him or herself completely. What is this complex feeling which, deep down, is the only reason we continue to live, struggle and improve?
It would be irresponsible of me to attempt to define it, because I, along with every other human being, can only feel it. Thousands of books have been written on the subject, plays have been put on, films produced, poems composed, sculptures carved out of wood or marble; and yet all any artist can convey is the idea of a feeling, not the feeling itself.
But I have learned that this feeling is present in the small things, and manifests itself in the most insignificant of our actions. It is necessary, therefore, to keep love always in mind, regardless of whether or not we take action.
Picking up the phone and saying the affectionate words we have been postponing. Opening the door to someone who needs our help. Accepting a job. Leaving a job. Taking a decision that we were putting off for later. Asking forgiveness for a mistake we made and which keeps niggling at us. Demanding a right that is ours. Opening an account at the local florist’s, which is a far more important shop than the jeweller’s. Putting music on really loud when the person you love is far away, and turning the volume down when he or she is near. Knowing when to say ‘yes’ and ‘no’, because love works with all our energies. Discovering a sport that can be played by two. Not following any recipe, not even those contained in this paragraph, because love requires creativity.
And when none of this is possible, when all that remains is loneliness, then remember this story that a reader once sent to me.
A rose dreamed day and night about bees, but no bee ever landed on her petals.
The flower, however, continued to dream. During the long nights, she imagined a heaven full of bees, which flew down to bestow fond kisses on her. By doing this, she was able to last until the next day, when she opened again to the light of the sun.
One night, the moon, who knew of the rose’s loneliness, asked: ‘Aren’t you tired of waiting?’
‘Possibly, but I have to keep trying.’
‘Why?’
‘Because if I don’t remain open, I will simply fade away.’
At times, when loneliness seems to crush all beauty, the only way to resist it is to remain open."
Sunday, May 25, 2008
On love, life and relationships
Mitch Albom: Tuesdays with Morrie
” You know how I interpreted that? These were people so hungry for love that they were accepting substitutes. They were embracing material things and expecting a sort of hug back. But it never works. You can’t substitute material things for love or for gentleness or for tenderness or for a sense of comradeship.
Money is not a substitute for tenderness, and power is not a substitute for tenderness. I can tell you, as I’m sitting here dying, when you most need it, neither money nor power will give you the feeling you’re looking for, no matter how much you have of them.”
“Giving to other people is what makes me feel alive. Not my car or my house. Not what I look like in the mirror. When I give my time, when I can make someone smile after they were feeling sad, it’s as close to healthy as I ever feel.
Do the kinds of things that come from the heart. When you do, you won’t be dissatisfied, you won’t be envious, you won’t be longing for somebody else’s things. On the contrary, you’ll be overwhelmed with what comes back.”
“Still,” he said, “there are a few rules I know to be true about love and marriage: If you don’t respect the other person, you’re going to have a lot of trouble. If you don’t know how to compromise, you’re going to have a lot of trouble. If you can’t talk openly about what goes on between you, you’re going to have a lot of trouble. And if you don’t have a common set of values in life, you’re going to have a lot of trouble. Your values must be alike.
And the biggest one of those values, Mitch?”
Yes?
“Your belief in the importance of your marriage.”
“In the beginning of life when we are infants, we need others to survive, right? And at the end of life when you get like me, you need others to survive, right?” His voice dropped to a whisper. “But here’s the secret: in between, we need others as well.”
“It’s not just other people we need to forgive, Mitch” he finally whispered. “We also need to forgive ourselves.”
Ourselves?
“Yes. For all the things we didn’t do. All the things we should have done. You can’t get stuck on the regrets of what should have happened. That doesn’t help you when you get to where I am.”
“As long as we can love each other, and remember the feeling of love we had, we can die without ever really going away. All the love you created is still here. You live on – in the hearts of everyone you have touched and nurtured while you were here.
Death ends a life not a relationship.”
“There is no formula for relationships. They have to be negotiated in loving ways, with room for both parties, what they want and what they need, what they can do and what their life is like. In business people negotiate to win. They negotiate to get what they want. Maybe you’re too used to that. Love is different. Love is when you are as concerned about someone else’s situation as you are about your own.”
” You know how I interpreted that? These were people so hungry for love that they were accepting substitutes. They were embracing material things and expecting a sort of hug back. But it never works. You can’t substitute material things for love or for gentleness or for tenderness or for a sense of comradeship.
Money is not a substitute for tenderness, and power is not a substitute for tenderness. I can tell you, as I’m sitting here dying, when you most need it, neither money nor power will give you the feeling you’re looking for, no matter how much you have of them.”
“Giving to other people is what makes me feel alive. Not my car or my house. Not what I look like in the mirror. When I give my time, when I can make someone smile after they were feeling sad, it’s as close to healthy as I ever feel.
Do the kinds of things that come from the heart. When you do, you won’t be dissatisfied, you won’t be envious, you won’t be longing for somebody else’s things. On the contrary, you’ll be overwhelmed with what comes back.”
“Still,” he said, “there are a few rules I know to be true about love and marriage: If you don’t respect the other person, you’re going to have a lot of trouble. If you don’t know how to compromise, you’re going to have a lot of trouble. If you can’t talk openly about what goes on between you, you’re going to have a lot of trouble. And if you don’t have a common set of values in life, you’re going to have a lot of trouble. Your values must be alike.
And the biggest one of those values, Mitch?”
Yes?
“Your belief in the importance of your marriage.”
“In the beginning of life when we are infants, we need others to survive, right? And at the end of life when you get like me, you need others to survive, right?” His voice dropped to a whisper. “But here’s the secret: in between, we need others as well.”
“It’s not just other people we need to forgive, Mitch” he finally whispered. “We also need to forgive ourselves.”
Ourselves?
“Yes. For all the things we didn’t do. All the things we should have done. You can’t get stuck on the regrets of what should have happened. That doesn’t help you when you get to where I am.”
“As long as we can love each other, and remember the feeling of love we had, we can die without ever really going away. All the love you created is still here. You live on – in the hearts of everyone you have touched and nurtured while you were here.
Death ends a life not a relationship.”
“There is no formula for relationships. They have to be negotiated in loving ways, with room for both parties, what they want and what they need, what they can do and what their life is like. In business people negotiate to win. They negotiate to get what they want. Maybe you’re too used to that. Love is different. Love is when you are as concerned about someone else’s situation as you are about your own.”
Wednesday, May 21, 2008
When you learn how to die, you learn how to live
Mitch Albom: Tuesdays with Morrie
”The truth is, Mitch,” he said, ”once you learn how to die, you learn how to live.”
I nodded.
“I’m going to say it again,” he said. “Once you learn how to die, you learn how to live.”
“Most of us all walk around as if we’re sleepwalking. We really don’t experience the world fully, because we’re half-asleep, doing things we automatically think we have to do.”
And facing death changes all of that?
“Oh, yes. You strip away all that stuff and you focus on the essentials. When you realize you are going to die, you see everything much differently.” He sighed. “Learn how to die, and you learn how to live.”
“What I’m doing now,” he continued, his eyes still closed, “ is detaching myself from the experience.”
Detaching yourself?
“Yes. Detaching myself. And this is important- not just for someone like me, who is dying, but for someone like you, who is perfectly healthy. Learn to detach.”
He opened his eyes. He exhaled.
“You know what the Buddhists say? Don’t cling to things, because everything is impermanent.”
But wait, I said. Aren’t you always talking about experiencing life? All the good emotions, all the bad ones?
“Yes.”
Well, how can you do that if you’re detached?
“Ah, you’re thinking, Mitch. But detachment doesn’t mean you don’t let the experience penetrate you. On the contrary, you let it penetrate you fully. That’s how you are able to leave it.”
I’m lost.
“Take any emotion – love for a woman, or grief for a loved one, or what I’m going through, fear and pain, from a deadly illness. If you hold back on the emotions- if you don’t allow yourself to go all the way through them- you can never get to being detached, you’re afraid of the grief. You’re afraid of the vulnerability that loving entails.
But by throwing yourself into these emotions, by allowing yourself to dive in, all the way, over your head even, you experience them fully and completely. You know what pain is. You know what love is. You know what grief is. And only then can you say, ‘All right. I have experienced that emotion. I recognize that emotion. Now I need to detach from that emotion for a moment.’
Same for loneliness: you let go, let the tears flow, feel it completely- but eventually be able to say, ‘All right, that was my moment with loneliness. I’m not afraid of feeling lonely, but now I’m going to put that loneliness aside and know that there are other emotions in the world, and I’m going to experience them all as well’.”
“It’s very simple. As you grow, you learn more. If you stayed at twenty-two, you’d always be as ignorant as you were at twenty-two. Aging is not just decay, you know. It’s growth. It’s more than the negative that you’re going to die, it’s also the positive that you understand you’re going to die, and that you live a better life because of it.”
Yes, I said, but if aging were so valuable, why do people always say, ‘Oh, if I were young again.’ You never hear people say, ‘I wish I was sixty-five.’
He smiled. “You know what that reflects? Unsatisfied lives. Unfulfilled lives. Lives that haven’t found meaning. Because if you’ve found meaning in your life, you don’t want to go back. You want to go forward. You want to see more, do more. You can’t wait until sixty-five.”
“You have to find what’s good and true and beautiful in your life as it is now. Looking back makes you competitive. And, age is not a competitive issue.
The truth is, part of me is every age. I’m a three-year-old, I’m a five-year-old, I’m a thirty-seven-year-old, I’m a fifty-year-old. I’ve been through all of them, and I know what it’s like. I delight in being a child when it’s appropriate to be a child. I delight in being a wise old man when it’s appropriate to be a wise old man. Think of all I can be! I am every age, up to my own. Do you understand?”
I nodded.
“How can I be envious of where you are- when I’ve been there myself?”
”The truth is, Mitch,” he said, ”once you learn how to die, you learn how to live.”
I nodded.
“I’m going to say it again,” he said. “Once you learn how to die, you learn how to live.”
“Most of us all walk around as if we’re sleepwalking. We really don’t experience the world fully, because we’re half-asleep, doing things we automatically think we have to do.”
And facing death changes all of that?
“Oh, yes. You strip away all that stuff and you focus on the essentials. When you realize you are going to die, you see everything much differently.” He sighed. “Learn how to die, and you learn how to live.”
“What I’m doing now,” he continued, his eyes still closed, “ is detaching myself from the experience.”
Detaching yourself?
“Yes. Detaching myself. And this is important- not just for someone like me, who is dying, but for someone like you, who is perfectly healthy. Learn to detach.”
He opened his eyes. He exhaled.
“You know what the Buddhists say? Don’t cling to things, because everything is impermanent.”
But wait, I said. Aren’t you always talking about experiencing life? All the good emotions, all the bad ones?
“Yes.”
Well, how can you do that if you’re detached?
“Ah, you’re thinking, Mitch. But detachment doesn’t mean you don’t let the experience penetrate you. On the contrary, you let it penetrate you fully. That’s how you are able to leave it.”
I’m lost.
“Take any emotion – love for a woman, or grief for a loved one, or what I’m going through, fear and pain, from a deadly illness. If you hold back on the emotions- if you don’t allow yourself to go all the way through them- you can never get to being detached, you’re afraid of the grief. You’re afraid of the vulnerability that loving entails.
But by throwing yourself into these emotions, by allowing yourself to dive in, all the way, over your head even, you experience them fully and completely. You know what pain is. You know what love is. You know what grief is. And only then can you say, ‘All right. I have experienced that emotion. I recognize that emotion. Now I need to detach from that emotion for a moment.’
Same for loneliness: you let go, let the tears flow, feel it completely- but eventually be able to say, ‘All right, that was my moment with loneliness. I’m not afraid of feeling lonely, but now I’m going to put that loneliness aside and know that there are other emotions in the world, and I’m going to experience them all as well’.”
“It’s very simple. As you grow, you learn more. If you stayed at twenty-two, you’d always be as ignorant as you were at twenty-two. Aging is not just decay, you know. It’s growth. It’s more than the negative that you’re going to die, it’s also the positive that you understand you’re going to die, and that you live a better life because of it.”
Yes, I said, but if aging were so valuable, why do people always say, ‘Oh, if I were young again.’ You never hear people say, ‘I wish I was sixty-five.’
He smiled. “You know what that reflects? Unsatisfied lives. Unfulfilled lives. Lives that haven’t found meaning. Because if you’ve found meaning in your life, you don’t want to go back. You want to go forward. You want to see more, do more. You can’t wait until sixty-five.”
“You have to find what’s good and true and beautiful in your life as it is now. Looking back makes you competitive. And, age is not a competitive issue.
The truth is, part of me is every age. I’m a three-year-old, I’m a five-year-old, I’m a thirty-seven-year-old, I’m a fifty-year-old. I’ve been through all of them, and I know what it’s like. I delight in being a child when it’s appropriate to be a child. I delight in being a wise old man when it’s appropriate to be a wise old man. Think of all I can be! I am every age, up to my own. Do you understand?”
I nodded.
“How can I be envious of where you are- when I’ve been there myself?”
Tuesday, May 20, 2008
Which side wins?
Mitch Albom: Tuesdays with Morrie
” Well, for one thing, the culture we have does not make people feel good about themselves. We’re teaching the wrong things. And you have to be strong enough to say if the culture does not work, don’t buy it. Create your own. Most people can’t do it. They’re more unhappy than me – even in my current condition. I may be dying, but I am surrounded by loving, caring souls. How many people can say that?”
“Have I told you about the tension of opposites?” he says. The tension of opposites?
“Life is a series of pulls back and forth. You want to do one thing, but you are bound to do something else. Something hurts you, yet you know it shouldn’t. You take certain things for granted, even when you know you should never take anything for granted. A tension of opposites, like a pull on a rubber band. And most of us live somewhere in the middle.”
Sounds like a wrestling match, I say.
“A wrestling match.” He laughs. “Yes, you could describe life that way.”
So which side wins, I ask?
“Which side wins?” He smiles at me, the crinkled eyes, the crooked teeth.
“Love wins. Love always wins.”
“So many people walk around with a meaningless life. They seem half-asleep even when they’re busy doing things they think are important. This is because they’re chasing the wrong things. The way you get meaning into your life is to devote yourself to loving others, devote yourself to your community around you, and devote to creating something that gives you purpose and meaning.”
I knew that he was right.
“The most important thing in life is to learn how to give out love, and to let it come in.”
His voice dropped to a whisper. “Let it come in. We think we don’t deserve love, we think if we let it in we’ll become too soft. But a wise man named Levine said it right. He said, ‘Love is the only rational act’. “He repeated it carefully, pausing for effect. “Love is the only rational act.”
For a moment, I am sure she is going to thump on the floor. At the last instant, her assigned partner grabs her head and shoulders and yanks her up harshly.
“Whoa!” several students yell.
Some clap. Morrie finally smiles.
“You see,” he says to the girl, “you closed your eyes. That was the difference. Sometimes you cannot believe what you see, you have to believe what you feel. And if you are ever going to have other people trust you, you must feel that you can trust them too- even when you’re in the dark. Even when you’re falling.”
” Well, for one thing, the culture we have does not make people feel good about themselves. We’re teaching the wrong things. And you have to be strong enough to say if the culture does not work, don’t buy it. Create your own. Most people can’t do it. They’re more unhappy than me – even in my current condition. I may be dying, but I am surrounded by loving, caring souls. How many people can say that?”
“Have I told you about the tension of opposites?” he says. The tension of opposites?
“Life is a series of pulls back and forth. You want to do one thing, but you are bound to do something else. Something hurts you, yet you know it shouldn’t. You take certain things for granted, even when you know you should never take anything for granted. A tension of opposites, like a pull on a rubber band. And most of us live somewhere in the middle.”
Sounds like a wrestling match, I say.
“A wrestling match.” He laughs. “Yes, you could describe life that way.”
So which side wins, I ask?
“Which side wins?” He smiles at me, the crinkled eyes, the crooked teeth.
“Love wins. Love always wins.”
“So many people walk around with a meaningless life. They seem half-asleep even when they’re busy doing things they think are important. This is because they’re chasing the wrong things. The way you get meaning into your life is to devote yourself to loving others, devote yourself to your community around you, and devote to creating something that gives you purpose and meaning.”
I knew that he was right.
“The most important thing in life is to learn how to give out love, and to let it come in.”
His voice dropped to a whisper. “Let it come in. We think we don’t deserve love, we think if we let it in we’ll become too soft. But a wise man named Levine said it right. He said, ‘Love is the only rational act’. “He repeated it carefully, pausing for effect. “Love is the only rational act.”
For a moment, I am sure she is going to thump on the floor. At the last instant, her assigned partner grabs her head and shoulders and yanks her up harshly.
“Whoa!” several students yell.
Some clap. Morrie finally smiles.
“You see,” he says to the girl, “you closed your eyes. That was the difference. Sometimes you cannot believe what you see, you have to believe what you feel. And if you are ever going to have other people trust you, you must feel that you can trust them too- even when you’re in the dark. Even when you’re falling.”
Wednesday, May 14, 2008
Choosing your path
Paulo Coelho, Brida:
“Choosing a path meant having to miss out on others. She had a whole life to live and she was always thinking that, in future, she might regret the choices she made now.
‘I’m afraid of committing myself,’ she thought to herself. She wanted to follow all possible paths and so ended up following none.
Even in the most important area of her life, love, she had failed to commit herself. After her first romantic disappointment, she had never again given herself entirely. She feared pain, loss and separation. These things were inevitable on the path to love, and the only way of avoiding them was by deciding not to take that path at all. In order not to suffer, you had to renounce love. It was like putting out your eyes in order not to see the bad things in life.
‘Life is so complicated.’
You had to take risks, follow some paths and abandon others. She remembered Wicca telling her about people who followed certain paths only to prove that they weren’t the right ones, but that wasn’t as bad as choosing a path and then spending the rest of your life wondering if you’d made the right choice. No one could make a choice without feeling afraid.
That was the law of life. That was the Dark Night, and no one could escape the Dark Night, even if they never made a decision, even if they lacked the courage to change anything, because that in itself was a decision, a change, except without the benefit of the Dark Night.”
“Choosing a path meant having to miss out on others. She had a whole life to live and she was always thinking that, in future, she might regret the choices she made now.
‘I’m afraid of committing myself,’ she thought to herself. She wanted to follow all possible paths and so ended up following none.
Even in the most important area of her life, love, she had failed to commit herself. After her first romantic disappointment, she had never again given herself entirely. She feared pain, loss and separation. These things were inevitable on the path to love, and the only way of avoiding them was by deciding not to take that path at all. In order not to suffer, you had to renounce love. It was like putting out your eyes in order not to see the bad things in life.
‘Life is so complicated.’
You had to take risks, follow some paths and abandon others. She remembered Wicca telling her about people who followed certain paths only to prove that they weren’t the right ones, but that wasn’t as bad as choosing a path and then spending the rest of your life wondering if you’d made the right choice. No one could make a choice without feeling afraid.
That was the law of life. That was the Dark Night, and no one could escape the Dark Night, even if they never made a decision, even if they lacked the courage to change anything, because that in itself was a decision, a change, except without the benefit of the Dark Night.”
Subscribe to:
Posts (Atom)