Aina matkalla jonnekin

Erlend Loe: Supernaiivi

” Ajattelen Ferdinan Finneä. Yhtä taiteilijaa. Hän on jo suhteellisen vanha mutta aina hävyttömän hyvännäköinen, lisäksi hän näyttää aina iloiselta maalaillessaan kuvia merestä ja kukkasista ja mistä nyt ikinä maalaileekin.
Joku kertoi minulle nähneensä Finnen haastattelun TV:stä. Siitä on jo useita vuosia. Häneltä kysyttiin, kuinka hän haluaisi kuvailla elämäänsä. Kuinka hän määrittelisi ikään kuin elämän ytimen, jos hän nyt pysähtyisi katselemaan menneisyyttään? Finne mietti tovin ja vastasi, että hän oli juuri vähän aikaa sitten alkanut huomata, että elämä oli jollain tapaa vähän niinkuin matka.

Toivottavasti se pitää paikkansa. Että asia on siis kerrottu minulle juuri niinkuin se tapahtui. Että Ferdinand Finne todellakin sanoi niin.
Se on uskomattoman hienosti sanottu.
Oletan, että Finne osaa lukea. Että hän tietää maailmasta yhtä ja toista. Mikäli näin on, se saattaa tarkoittaa, että asiat ovatkin vähemmän monimutkaisia kuin mitä minä luulen. Toivon, että minä pystyn vastaamaan samalla tavalla, jos joku pyytää minua tekemään yhteenvedon elämästäni joskus kuudenkymmenen vuoden kuluttua. Että voin miettiä hetken ja sanoa, että minun mielestäni elämää voi verrata matkaan. Ja kuvitella, että ajattelen sitä ensimmäistä kertaa. Että keksin sen ihan itse ja että todella tarkoitan sitä.

Toistaiseksi en kerta kaikkiaan pysty sanomaan mitään sellaista. Tiellä on liian monia hämmennystä aiheuttavia tekijöitä. Asioita, joita tiedän. Asioita, joita ajattelen. Ironiaa. Asioita, joita ajattelen, että minun pitäisi tehdä, ja paikkoja, jonne minun pitäisi mennä. Aina vain muualle.
Silloin tällöin minä kadehdin kultakaloja.
Niillä on varmaankin vain muutaman sekunnin mittainen muisti. Niiden on mahdotonta seurata minkäänlaista ajatusketjua. Ne kokevat kaiken ensimmäistä kertaa. Joka kerta. Niin kauan kuin ne eivät itse ole selvillä omasta vajaavaisuudestaan, niiden elämän täytyy olla yhtä loputonta auringonpaistetta. Pelkkää juhlaa. Intoa aamusta iltaan. Ja viellä yölläkin.”