Kun tietää olevansa kannettu ja rakastettu, uskaltaa seistä yksin

Tommy Hellsten: Elämän paradoksit

” RAKKAUDEN HAAVAT

Ihminen joka ei ole koskaan saanut rakkautta, ei voi tietää, ettei hän ole saanut rakkautta. Rakkaudettomuudesta on tullut hänelle normaalitila. Hän ei tiedä paremmasta, vaan kokee maailman sellaiseksi ettei siinä ole rakkautta. Ei hän sitä sen kummemmin ihmettele, se on hänelle luonnollista. Yhtä luonnollista kuin se, että hän selviytyy kehittämiensä strategioiden avulla.
Mutta kohdatessaan todellista rakkautta ihminen tunnistaa menneisyydessä kokemansa rakkaudettomuuden. Rakkaus muodostaa taustan, jota vasten rakkaudettomuus alkaa hahmottua. Ei voi tietää menettäneensä jotain hyvää, jos aina saa pahaa. Vasta saadessaan hyvää huomaa, että se, mitä on saanut, ei olekaan hyvää. Siksi rakkaus tekee kipeää sellaiselle, joka on joutunut elämään rakkaudettomuudessa. Tässä on syy siihen, miksi monet sisäisiä haavoja kantavat ihmiset torjuvat rakastavat ihmiset läheltään. Rakkauden mahdollisuus tekee niin kipeää, että on parempi hylätä rakastava ihminen.
Rakkaus herättää eloon ihmisessä olevan rakkaudettomuuden, sekä sen, minkä kohteeksi hän on joutunut että sen, mitä hän itse on levittänyt ympärilleen.

INHIMILLISYYS

Vahvuus ei herätä hellyyttä eikä myötätuntoa. Vahvuutta kunnioitetaan, pelätään ja kenties kadehditaan, mutta sitä ei rakasteta. Heikkoutta sen sijaan on helppo rakastaa. Jokainen tunnistaa toisen heikkoudessa oman heikkoutensa. Heikkous on niin inhimillistä. Heikkouden suunnassa on meidän jokaisen todellisin identiteettimme. Heikkous on ihmisen varjelluimpia salaisuuksia, koska se tekee haavoittuvaksi. Kun pääsemme näkemään toisen ihmisen heikkoutta, samastumme siihen. Tunnistamme toisen ihmisen inhimillisessä heikkoudessa oman inhimillisyytemme.

HAAVAMME LÄHENTÄVÄT MEITÄ TOISIIMME

Tosin on niitäkin, joissa toisen inhimillisyys herättää halveksuntaa. Nämä ovat ihmisiä, jotka eivät vielä ole valmiit kohtaamaan inhimillistä heikkouttaan. He pakenevat sitä ja pitävät yllä illuusiota omasta täydellisyydestään. He ovat ihmisiä joilla on sädekehä päänsä päällä, mutta he eivät näe että se pysyy siellä siksi, että sarvet pitävät sen paikoillaan. Muiden ihmisten heikkouden näkeminen on heille oikeastaan uhka. Se muistuttaa heitä heidän omasta heikkoudestaan. Nämä ihmiset eivät kykene suhtautuman myötätunnolla toisten heikkouteen, vaan he käyttävät sitä hyväkseen. Heitä on syytä varoa, sillä heissä ei vielä ole todellista kykyä läheisyyteen ja rehelliseen vuorovaikutukseen

YHTEYS

Huolet ja murheet täyttävät sellaisen ihmisen elämän, joka ei uskalla tai osaa jakaa ongelmiaan ja asioitaan muiden kanssa. Sen tähden puhuminen on niin tärkeää. Kun puhuu asioistaan jollekin, joka kuuntelee ja on oikeasti läsnä, tapahtuu jotain suurta. Ihmisen taakka pienenee. Hänen suhteellisuudentajunsa palautuu eikä hän enä näe tilannettaan niin synkkänä kuin ennen. Hän ei enää murskaudu ongelmiensa alle eikä tukehdu huoliinsa vaan katselee niitä asioina, joille voi tehdä jotain. Mitään ulkonaista muutosta ei välttämättä ole toisen kanssa puhuessa itse tilanteessa tapahtunut, mutta suhtautuminen siihen on muuttunut. Näin yhteys toiseen ihmiseen on poistanut pelon, vaikka se ei varsinaisesti ole asioita muuttanutkaan.
Yhteys luo turvaa. Mitä syvempään yhteyteen muiden kanssa ihminen uskaltautuu, sitä suuremmaksi hänen turvansa kasvaa. Mitä suuremmaksi ihmisen kokemus turvasta muodostuu, sitä pienemmäksi käy hänen ulkoinen turvallisuudentarpeensa. Ihminen alkaa sisäistä turvaa kokiessaan sietää elämässä olevaa turvattomuutta, sillä se ei enää herätä hänessä olevaa perusturvattomuutta. Sen tähden hän uskaltaa asettua alttiiksi vaaralliselle elämälle. Toisin sanoen hän alkaa elää luovasti. Kyky ottaa vastaan rakkautta johtaa siis luovuuteen ja auttaa oivaltamaan, ettei elämää tarvitse omavoimaisesti hallita.

Kun tietää olevansa kannettu ja rakastettu, uskaltaa seistä yksin.