Saako tästä edes puhua?

Kyliste 5/2008: Saako tästä edes puhua?

” Sataa, tuulee ja on pimeää kuin säkissä. Ärsyttää, ahdistaa, masentaa. Mitään ei saa tehdyksi, vaan enpä edes halua. Syysmasennusta? Todellakin, ja täydestä sydämestä!

Lähempänä aurinkoista päiväntasaajaa asuvat tuttavani jaksavat ihmetellä suomalaisen musiikin synkkyyttä. Niin on kuulemma tummaa ja melankolista. Yritän selittää, vaan kun vastalahjaksi tarjotaan ylitsevuotavan iloista latino-poppia, joka soi, ja soi, ja soi, kun ihmiset hymyilevät ja tanssivat päivästä toiseen ruusuisen onnellisina, en vain kestä sitä ilmiselvää kusetusta: väärässä ovat! Johan jokamiehen tunneohjelma Idolsissa vieraillut Jippukin tulisi ja haukkuisi pystyyn jok’ikisen, joka ihan aikuisten oikeasti tunnustaisi olevansa elämässään sillai ihan vain onnellinen. Eihän semmoista täällä tapahdu, ranteet auki vain, koko ajan vain vituttaa, tuolit viedään ympäriltä, hakataan vaimoja ja lapsia, hetken kestää elämä ja sekin synkkä ja ikävä...Kyllä täällä tiedetään, millainen bitch se elämä oikeasti on ja kummoisissa fiiliksissä sitä sitten ollaan, kun kuollaan.

Olen siis tavallinen suomalainen. Elän tässä kaamoksen karussa maassa. Niinpä minulla on kerran vuodessa enemmän kuin oikeus olla väsynyt ja apattinen. Jos haluan kuunnella ranteet auki-musiikkia kynttilänvalossa päivät pitkät, tuntea alakuloa ja inhota itseäni, minulla pitää olla siihen täysi oikeus ilman, että joku patistaa mielenterveystutkimuksiin YTHS:lle. Sanovat kansanterveyden sosiaalitantat mitä tahansa, saan juoda terästettyä glögiä litrakaupalla jo marraskuussa, tuijottaa epäeettisen viihteellistä sosiaalipornoa kotisohvalta ja välttää ylimääräistä liikuntaa räntäsateessa kaikin voimin. On turha ostaa mitä-lie-herää-luonnolliseen-valoon-turhakkeita muka piristämään päivää, en luoja soikoon herää ”luonnollisesti” kirkastuvaan valoon kesäaikanakaan. Sitä paitsi pitäisi vielä säästää sähköäkin. Kun siis kaiken kukkuraksi elän pimeässä sekä kylmänhuuruisessa kämpässä EU:n ja Suomen valtion ilmastotalkoiden iloksi, saan aivan yhtä lailla tunnustaa esi-isien verenperinnön ja olla stereotyyppisesti aivan niin sulkeutunut kuin vain jaksan ja haluan, vaikka koko marras-joulukuun!

Ja kun lumi ehkä tuo valoa pimeyteen (tai aurinko paistaa joskus seuraavan vuoden huhtikuussa) herään mielelläni eloon talvihorroksesta, tunnen uutta intoa ja lähennyn eurooppalaista EU-standardia ihmiselon ihanuudesta.

Tänään minulla on oikeus olla oma itseni.”

Mikä on oikeasti tärkeää?

Erlend Loe: Supernaiivi

" Tänään kuljeskelemme hiukan itseksemme.
Veljeni puuhaa omiaan ja minä omiani. Tapaamme kyllä myöhemmin, mutta meillä molemmilla oli sellainen tunne, että meidän olisi hyvä olla vähän aikaa omissa oloissamme.
Istahdan penkille katselemaan ihmisiä. Minulle tekee hyvää nähdä, että on olemassa niin paljon ihmisiä, jotka eivät ole minä. Että on olemassa niin paljon muita. Tunnen hellyyttä heitä kohtaan. Useimmat heistä tekevät parhaansa. Minäkin teen parhaani.
Näen monia, joilla ei mene kovinkaan hyvin.
Köyhiä ja surullisia ihmisiä.
Meidän pitäisi olla kiltimpiä toisillemme. Eikä ainoastaan Amerikassa. Kaikkien maailman ihmisten pitäisi olla kiltimpiä toisilleen.
Nyt nousen seisomaan ja alan jutella ohi kulkevien ihmisten kanssa.
Monet eivät ole huomaavinaankaan minua, mutta jotkut juttelevat takaisin.
Minä kysyn, millä asioilla on heille merkitystä.
Jotkut vastaavat love.
Jotkut vastaavat friends.
Jotkut vastaavat my family.
Yksi vastaa music.
Yksi vastaa cars.
Yksi vastaa money, mutta huomaan hänen olevan sellainen ironinen typerys.
Yksi vastaa girls.
Yksi vastaa boys.
Useat vastaavat friends and family.
Jotkut vastaavat etteivät tiedä.

Kysyn myös, uskovatko he, että kaikki muuttuu lopulta hyväksi.
Useat vain pudistelevat päätään kysymykselleni, mutta niistä, jotka vastaavat, puolet sanovat yes ja puolet no.
Mietin mahtavatko heidän vastaulsensa edustaa koko kansan mielipiteitä."