Kari Kivelä: Kolumni, Iltalehti lauantai 27.9.2008, VS: Vastamyrkky vihaan
”Mitä meille tapahtui tällä järkyttävällä viikolla?
Vuosi takaperin, Jokelan ampumiskohtauksen jälkeen, torjuimme brittitoimittajan kuvauksen kansanluonteestamme tietämättömän ja sensaatiohakuisen suupaltin vuodatuksena. Nyt pohdimme kulttuurimme sulkeutuneisuutta, synkkyyttä, kovuutta itsekin.
Vuosikausia kansalaisten huolet väkivallasta olemme torjuneet tilastoin ja neuvoin pysytellä poissa tiettyyn aikaan tietyistä paikoista. Nyt toteamme monella suulla: olemme väkivaltainen maa. Me- ei Suomi, ei Pori, ei nuoret, ei netti. Vaan me.
Me pidimme kiivaasti kiinni suurista oikeuksistamme tietosuojaan kohtaamatta sitä tosiasiaa, että samalla jätämme suojelematta jotakin arvokkaampaa: ihmishenkiä. Enää me emme pidä.
Iltalehti on viikolla vastaanottanut, julkaissut ja jakanut suuren määrän kansalaisten tuntoja, mielipiteitä ja aloitteita. Ne luovat uskoa alttiudesta kohdata inhimillinen ja arkinen todellisuus uudella tavalla järkytyksen jäljiltä.
Puhuttelevia ovat olleet ne hukassa tai hädässä olleiden nuorten kertomukset siitä, miten he ovat päässeet eroon tuhoisista ajatuksistaan, sumeasta vihastaan ja tietoverkkoihin pesiytyneistä alakulttuureista, joissa eläviä yhdistää ihmiselämän hyytävä halveksunta.
Joku kiittää tästä tietokoneeseen tunkeutunutta äitiään, toinen sitä putkasta kotiin kuskannutta poliisia, joka antoi numeronsa, kolmas uuden koulun ystäviä, neljäs uutta rakkauttaan, viides veljeään.
Kukaan heistä, joiden elämänkokemus voi auttaa ymmärtämään edes hitusen sitä kierrettä, joka saattoi siivittää Pekka-Eric Auvisen tai Matti Saaren tuhon tietä, ei kiitä tai nosta esiin yhteiskuntaa. Ei rahaa. Ei järjestelmää.
He nostavat esiin toisen ihmisen, inhimillisen kohtaamisen matkalla muutokseen.
Me voimme ja meidän pitää kaivella epäkohtia ja muuttaa lakeja. Mutta me kaikki voimme myös edustaa joka päivä sitä lajityyppiä, jota ei ole mitään syytä vihata.”
Monday, September 29, 2008
Friday, September 26, 2008
Kaikella ei tarvitse olla tarkoitusta, hintaa
Tommy Tabermann & Jussi T. Koski: Kuinka olla
”Hyvä vaatii omat soturinsa
tullakseen todeksi, lihaksi ja vereksi.
Tai vedeksi, leiväksi, linnuksi, kukaksi.
Hyvällä on niin monet kasvot:
hyvä tekee pesänsä minne vaan.
Hyvän soturit eivät pidä meteliä itsestään,
kalisuttele aseitaan.
Hyvän soturit vain sattuvat paikalle
kun olet pulassa, kun murunenkin
murhetta lisää murentaisi selkärankasi.
Hyvän sotureilla on tarkka vainu.
Hyvän soturit eivät vaadi sinulta mitään maksuksi,
hyvä on ilmaista, eikä sellaista kauppaa ole,
josta hyvää voisi ostaa.
Hyvän soturit eivät sano:liity meihin.
He auttavat sinua, lähtevät hymy huulilla
jatkamaan matkaa.
Hyvän soturit luottavat siihen,
että eräänä päivänä et enää malta,
vaan lähdet heidän mukaansa
sinne missä hyvä syntyy.
Pääskynen pyrähtää räystään alle korsi nokassaan.
Molemmat ovat onnellisia,
pääsky korresta,
korsi siitä
että pääskynen antaa sille tarkoituksen.
Onni on tarkoitus,
ja sen hyväksymistä
että kaikella ei tarvitse olla tarkoitusta.”
”Hyvä vaatii omat soturinsa
tullakseen todeksi, lihaksi ja vereksi.
Tai vedeksi, leiväksi, linnuksi, kukaksi.
Hyvällä on niin monet kasvot:
hyvä tekee pesänsä minne vaan.
Hyvän soturit eivät pidä meteliä itsestään,
kalisuttele aseitaan.
Hyvän soturit vain sattuvat paikalle
kun olet pulassa, kun murunenkin
murhetta lisää murentaisi selkärankasi.
Hyvän sotureilla on tarkka vainu.
Hyvän soturit eivät vaadi sinulta mitään maksuksi,
hyvä on ilmaista, eikä sellaista kauppaa ole,
josta hyvää voisi ostaa.
Hyvän soturit eivät sano:liity meihin.
He auttavat sinua, lähtevät hymy huulilla
jatkamaan matkaa.
Hyvän soturit luottavat siihen,
että eräänä päivänä et enää malta,
vaan lähdet heidän mukaansa
sinne missä hyvä syntyy.
Pääskynen pyrähtää räystään alle korsi nokassaan.
Molemmat ovat onnellisia,
pääsky korresta,
korsi siitä
että pääskynen antaa sille tarkoituksen.
Onni on tarkoitus,
ja sen hyväksymistä
että kaikella ei tarvitse olla tarkoitusta.”
Tuesday, September 23, 2008
Tavattaisiinko kuolenmanjälkeistä edeltävässä elämässä?
Tommy Tabermann & Jussi T. Koski: Kuinka olla
”Monet ihmiset hakevat lohtua oletuksesta, että kohtaamme meille rakkaat ja tärkeät ihmiset kuolemanjälkeisessä elämässä. Mutta entä jos ihmiset hakisivat rohkeutta tuntea ja sanoa päinvastaisesta ajatuksesta?
Ajatuksesta, että kohtaamme rakkaat ja tärkeät ihmisemme- ja muutkin mukavat ja meitä miellyttävät- vain kuolemaa edeltävässä elämässä.
Näinhän siinä kävisi. Maailmasta tulisi parempi paikka. Piirun verran siirtyisi ihmisen suuntaan. Ja se olisi tässä tapauksessa paljon se.
Ei tarvitsisi niin paljon tuonpuoleisesta unelmoida, jos tämänpuoleisessa olisimme enemmän ihmisiä toisillemme. Jos saisimme kauniin sanan sanotuksi, hyvän teon tehdyksi, anteeksiannon aikaiseksi.”
”Monet ihmiset hakevat lohtua oletuksesta, että kohtaamme meille rakkaat ja tärkeät ihmiset kuolemanjälkeisessä elämässä. Mutta entä jos ihmiset hakisivat rohkeutta tuntea ja sanoa päinvastaisesta ajatuksesta?
Ajatuksesta, että kohtaamme rakkaat ja tärkeät ihmisemme- ja muutkin mukavat ja meitä miellyttävät- vain kuolemaa edeltävässä elämässä.
Näinhän siinä kävisi. Maailmasta tulisi parempi paikka. Piirun verran siirtyisi ihmisen suuntaan. Ja se olisi tässä tapauksessa paljon se.
Ei tarvitsisi niin paljon tuonpuoleisesta unelmoida, jos tämänpuoleisessa olisimme enemmän ihmisiä toisillemme. Jos saisimme kauniin sanan sanotuksi, hyvän teon tehdyksi, anteeksiannon aikaiseksi.”
Sunday, September 14, 2008
Kuinka olla?
Tommy Tabermann & Jussi T. Koski: Kuinka olla
” Ihmiselle on annettu järki ja tunne
jotta hän käyttäisi niitä molempia
rinnakkain, ristiin rastiin.
Vangitsematta niitä
omiin karsinoihinsa.
Kummankaan käytössä kulumista
pelkäämättä.
Sydän järkeilee tavalla
josta järki ei tiedä mitään.
Joskus vain järki voi avata
sydämen solmut.
Se, joka ei koskaan ole ontunut
ei tiedä mitään juoksemisesta.
Älä ole aina itsesi,
ole välillä joku muu.
Katsele sieltä itseäsi
ja hymyile armahtavasti:
myös repaleiset purjeet
ovat kauniita,
myös repaleiset purjeet
rakastavat tuulta.
Voit valita haluatko alistaa vai ylistää.
Valinta on sinun.
Jos alistat, alennat itsesi.
Jos ylistät,
asetat tikapuut taivaan reunaa vasten.
Rakastamisessa on vaikeinta ymmärtää
kuinka yksinkertaista rakkaus on.
Rakkaus ei tule eikä mene, se on aina läsnä.
Rakastaminen on sitä, että osaa nauttia
ja iloita jostakin.
Monet kulkevat murheen murtamina,
koska eivät tiedä rakastavansa.
Jokainen hengenveto on rakkauden tunnustus:
haluan olla olemassa.
Ne jotka eivät rakasta, eivät hengitä.
He hukkuvat, ja haluavat viedä jonkun mukanaan,
kostoksi rakkaudelle, kiskovat syvyyksiin.
Mutta rakkaus pitää huolen omistaan,
on tyhjyyttä väkevämpi, kiskoo kuiville.
Pelko on peto joka nakertaa,
syö, ahmii ihmistä.
Moni käyttää kaikki voimansa,
koko elämänsä ajan pelon häätämiseen.
Pelko ajaa nurkkaan näännyttää.
Pelko ei käskemällä katoa, lähde karkuun.
Pelko vaanii, kiertää, läähättää korvaan:
pelkää!
Mitä pelolle voi tehdä?
Pelon voi ottaa syliin, hyväillä, tuudittaa uneen.
Sitä pelko pelkää, syliin ottamista. ”
” Ihmiselle on annettu järki ja tunne
jotta hän käyttäisi niitä molempia
rinnakkain, ristiin rastiin.
Vangitsematta niitä
omiin karsinoihinsa.
Kummankaan käytössä kulumista
pelkäämättä.
Sydän järkeilee tavalla
josta järki ei tiedä mitään.
Joskus vain järki voi avata
sydämen solmut.
Se, joka ei koskaan ole ontunut
ei tiedä mitään juoksemisesta.
Älä ole aina itsesi,
ole välillä joku muu.
Katsele sieltä itseäsi
ja hymyile armahtavasti:
myös repaleiset purjeet
ovat kauniita,
myös repaleiset purjeet
rakastavat tuulta.
Voit valita haluatko alistaa vai ylistää.
Valinta on sinun.
Jos alistat, alennat itsesi.
Jos ylistät,
asetat tikapuut taivaan reunaa vasten.
Rakastamisessa on vaikeinta ymmärtää
kuinka yksinkertaista rakkaus on.
Rakkaus ei tule eikä mene, se on aina läsnä.
Rakastaminen on sitä, että osaa nauttia
ja iloita jostakin.
Monet kulkevat murheen murtamina,
koska eivät tiedä rakastavansa.
Jokainen hengenveto on rakkauden tunnustus:
haluan olla olemassa.
Ne jotka eivät rakasta, eivät hengitä.
He hukkuvat, ja haluavat viedä jonkun mukanaan,
kostoksi rakkaudelle, kiskovat syvyyksiin.
Mutta rakkaus pitää huolen omistaan,
on tyhjyyttä väkevämpi, kiskoo kuiville.
Pelko on peto joka nakertaa,
syö, ahmii ihmistä.
Moni käyttää kaikki voimansa,
koko elämänsä ajan pelon häätämiseen.
Pelko ajaa nurkkaan näännyttää.
Pelko ei käskemällä katoa, lähde karkuun.
Pelko vaanii, kiertää, läähättää korvaan:
pelkää!
Mitä pelolle voi tehdä?
Pelon voi ottaa syliin, hyväillä, tuudittaa uneen.
Sitä pelko pelkää, syliin ottamista. ”
Monday, September 1, 2008
Aina matkalla jonnekin
Erlend Loe: Supernaiivi
” Ajattelen Ferdinan Finneä. Yhtä taiteilijaa. Hän on jo suhteellisen vanha mutta aina hävyttömän hyvännäköinen, lisäksi hän näyttää aina iloiselta maalaillessaan kuvia merestä ja kukkasista ja mistä nyt ikinä maalaileekin.
Joku kertoi minulle nähneensä Finnen haastattelun TV:stä. Siitä on jo useita vuosia. Häneltä kysyttiin, kuinka hän haluaisi kuvailla elämäänsä. Kuinka hän määrittelisi ikään kuin elämän ytimen, jos hän nyt pysähtyisi katselemaan menneisyyttään? Finne mietti tovin ja vastasi, että hän oli juuri vähän aikaa sitten alkanut huomata, että elämä oli jollain tapaa vähän niinkuin matka.
Toivottavasti se pitää paikkansa. Että asia on siis kerrottu minulle juuri niinkuin se tapahtui. Että Ferdinand Finne todellakin sanoi niin.
Se on uskomattoman hienosti sanottu.
Oletan, että Finne osaa lukea. Että hän tietää maailmasta yhtä ja toista. Mikäli näin on, se saattaa tarkoittaa, että asiat ovatkin vähemmän monimutkaisia kuin mitä minä luulen. Toivon, että minä pystyn vastaamaan samalla tavalla, jos joku pyytää minua tekemään yhteenvedon elämästäni joskus kuudenkymmenen vuoden kuluttua. Että voin miettiä hetken ja sanoa, että minun mielestäni elämää voi verrata matkaan. Ja kuvitella, että ajattelen sitä ensimmäistä kertaa. Että keksin sen ihan itse ja että todella tarkoitan sitä.
Toistaiseksi en kerta kaikkiaan pysty sanomaan mitään sellaista. Tiellä on liian monia hämmennystä aiheuttavia tekijöitä. Asioita, joita tiedän. Asioita, joita ajattelen. Ironiaa. Asioita, joita ajattelen, että minun pitäisi tehdä, ja paikkoja, jonne minun pitäisi mennä. Aina vain muualle.
Silloin tällöin minä kadehdin kultakaloja.
Niillä on varmaankin vain muutaman sekunnin mittainen muisti. Niiden on mahdotonta seurata minkäänlaista ajatusketjua. Ne kokevat kaiken ensimmäistä kertaa. Joka kerta. Niin kauan kuin ne eivät itse ole selvillä omasta vajaavaisuudestaan, niiden elämän täytyy olla yhtä loputonta auringonpaistetta. Pelkkää juhlaa. Intoa aamusta iltaan. Ja viellä yölläkin.”
” Ajattelen Ferdinan Finneä. Yhtä taiteilijaa. Hän on jo suhteellisen vanha mutta aina hävyttömän hyvännäköinen, lisäksi hän näyttää aina iloiselta maalaillessaan kuvia merestä ja kukkasista ja mistä nyt ikinä maalaileekin.
Joku kertoi minulle nähneensä Finnen haastattelun TV:stä. Siitä on jo useita vuosia. Häneltä kysyttiin, kuinka hän haluaisi kuvailla elämäänsä. Kuinka hän määrittelisi ikään kuin elämän ytimen, jos hän nyt pysähtyisi katselemaan menneisyyttään? Finne mietti tovin ja vastasi, että hän oli juuri vähän aikaa sitten alkanut huomata, että elämä oli jollain tapaa vähän niinkuin matka.
Toivottavasti se pitää paikkansa. Että asia on siis kerrottu minulle juuri niinkuin se tapahtui. Että Ferdinand Finne todellakin sanoi niin.
Se on uskomattoman hienosti sanottu.
Oletan, että Finne osaa lukea. Että hän tietää maailmasta yhtä ja toista. Mikäli näin on, se saattaa tarkoittaa, että asiat ovatkin vähemmän monimutkaisia kuin mitä minä luulen. Toivon, että minä pystyn vastaamaan samalla tavalla, jos joku pyytää minua tekemään yhteenvedon elämästäni joskus kuudenkymmenen vuoden kuluttua. Että voin miettiä hetken ja sanoa, että minun mielestäni elämää voi verrata matkaan. Ja kuvitella, että ajattelen sitä ensimmäistä kertaa. Että keksin sen ihan itse ja että todella tarkoitan sitä.
Toistaiseksi en kerta kaikkiaan pysty sanomaan mitään sellaista. Tiellä on liian monia hämmennystä aiheuttavia tekijöitä. Asioita, joita tiedän. Asioita, joita ajattelen. Ironiaa. Asioita, joita ajattelen, että minun pitäisi tehdä, ja paikkoja, jonne minun pitäisi mennä. Aina vain muualle.
Silloin tällöin minä kadehdin kultakaloja.
Niillä on varmaankin vain muutaman sekunnin mittainen muisti. Niiden on mahdotonta seurata minkäänlaista ajatusketjua. Ne kokevat kaiken ensimmäistä kertaa. Joka kerta. Niin kauan kuin ne eivät itse ole selvillä omasta vajaavaisuudestaan, niiden elämän täytyy olla yhtä loputonta auringonpaistetta. Pelkkää juhlaa. Intoa aamusta iltaan. Ja viellä yölläkin.”
Subscribe to:
Posts (Atom)